Nysse alkaa! Lukuvuosi 2016-2017 nimittäin

Orientaatio tuli ja meni viime viikolla, ja tänään alkoivat vihdoin syysjakson kurssit. Viime viikko oli todella tiivis ja kävi siksi hieman voimilleni kaiken joutilaisuuteni jälkeen. Niin paljon uusia kasvoja ja nimiä ja sosiaalista kanssakäymistä että hiljaisuuteen taipuvainen hämäläinen ihan hämmentyy. (Hämäläisyydestäni voidaan tosin olla toistakin mieltä kiitos pohjoisten sukujuurieni, mutta menköön nyt tämän kerran.) Toisaalta viikkoon mahtui paljon mielenkiintoista ja tärkeää asiaa, ja ehkä tärkeimpänä pääsin tutustumaan laitoksen väkeen paremmin. TAt ja RAt jakavat toimistotilat rakennuksemme kellarikerroksessa, ja tämä ensimmäinen päivä täyttikin toimistosolumme iloisella puhensorinalla. Lukuvuoden alkamisen huomasi selvästi myös kampuksella vaeltavien opiskelijamassojen yhtäkkisestä paisumisesta. Vielä eilen niin hiljainen the Quad oli nyt täynnä luennoilleen kiiruhtavia opiskelijoita. Lukuvuoden alku on aina jännittävää aikaa, mutta enpä ole vähään aikaan ollut näin innostuksen ja jännityksen sekaisissa tunnelmissa!

Toimiston somistaminen on vielä hieman kesken, mutta kunniapaikalle pääsi jo pala armasta kotikaupunkia.

Päivän enimmäinen tunti oli oma suomen kurssini, FINN 101 eli suomen alkeiskurssi. Pusasin viikonloppuna ja vielä alkuviikostakin kurssisuunnitelmaa ja kolmen ensimmäisen tunnin suunnitelmia vain päätyäkseni tunnilla kuitenkin sivuraiteille. Hyvä minä. En siis mielestäni mitenkään surkeasti epäonnistunut, en vain ollut ihan niin johdonmukainen kuin toivoin olevani. Kävimme läpi ne asiat mitä aioinkin ja hieman lisääkin päälle, mutta lopputulos oli paikoitellen hieman haparoiva. Tunti olisi kaivannut enemmän ryhtiä. Alut ovat tärkeitä, melkein yhtä tärkeitä kuin loput ainakin omassa mielessäni, ja siksi kurssin aloituksen onnistuminen on tärkeää. Kurssia on onneksi joka päivä, joten huomenna uusi yritys. Toivottavasti menestyksekkäämpi sellainen. Kurssilla on nyt ensimmäisessä jaksossa kokonaista kolme opiskelijaa, eli ryhmä on yksiselitteisesti pieni. En kuitenkaan pidä ryhmän kokoa mitenkään erityisen haitallisena asiana, ja olihan minulle alusta asti melko selvää, että harvinainen kieli kuten suomi ei välttämättä kerää suuria opiskelijamääriä. Opetin Münchenissäkin pieniä ryhmiä, joten kokemukseni suorastaan painottuu pienten ryhmien opetukseen. Ryhmäkoot ovat ilmeisesti pienentyneet laitoksella kautta linjan yliopiston uudistettua kielivaatimuksiaan, ja koska amerikkalaisessa yliopistossa opiskelijat valitsevat pääaineensa vähän yliopiston tyypistä riippuen usein vasta toisen opiskeluvuotensa lopulla, kohdistuu oppiaineisiin ja laitoksiin tietty paine tehdä itseään tykö opiskelijoille. Suomen kieltä voi opiskella UW:ssä sekä pää- että sivuaineena, ja kursseille osallistuukin varsin kirjavaa väkeä: osan sukutausta on suomalainen, osa on kiinnostunut kielestä ja kulttuurista musiikin ansiosta, ja osa täyttää suomen kursseilla tutkintonsa kielivaatimuksen. Kielikurssit ovat myös mahdollisuus houkutella opiskelijoita tutustumaan laitoksen muuhun tarjontaan ja skandinavistiikan tutkinto-ohjelmiin, sillä laitos on lopulta hyvin poikkitieteellinen. Olen iloinen kolmesta opiskelijastani ja uskon näin ensimmäisen oppitunnin pohjalta meidän tulevan mukavasti juttuun. Kuulin ohjaavalta lehtoriltani että talvijaksolle mukaan saattaa liittyä yksi opiskelija lisää, joten pidän peukkuja ja sormet ristissä että näin kävisi. Neljällä opiskelijallahan voi teettää jo paritöitä!

Amerikkalainen yliopistojärjestelmä ja tutkintojen rakenne ansaitsisivat muuten aivan oman postauksensa. Kyseessä on melkoisen monimuotoinen häkkyrä, joka näin suomalaisen näkökulmasta vaikuttaa hieman sekavalta. Pääaineen valinta on hyvä esimerkki: Suomessahan yliopistoon hakiessa haetaan suoraan johonkin tutkinto-ohjelmaan/pääaineeseen ja yliopiston ovien auetessa opiskellaan sitten niitä oman alan opintoja ja shoppaillaan sivuaineita joko suunnitelmallisesti tai ei-niin-suunnitelmallisesti kunnes kädessä ovat kandin/maisterin paperit. Helppoa ja mukavaa, paitsi jos on vaikeuksia päättää mitä haluaa opiskella. Amerikkalaisessa mallissa opiskelijat hyväksytään yliopistoon opiskelijoiksi ja opinnot alkavat ns. yleisillä opinnoilla, joihin kuuluu kursseja taidealoista luonnontieteisiin. Vaikka siis opintojen tavoitteena olisi insinöörin tutkinto UW:ssä, on mukaan sisällytettävä esimerkiksi luovan kirjoittamisen kurssi tai antropologiaa, ja luonnollisesti myös päinvastoin humanistiselle alalle suuntautuvan on otettava luonnontieteiden tai matematiikan kursseja. Pääainevalinta tehdään sitten toisen vuoden lopulla omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Pääaineen valinta aiheuttaa ilmeisesti jonkin verran paineita opiskelijoille, ja päällimmäinen syy on kovin samanlainen kuin suomalaisilla opiskelijoilla: mitä minä haluan tehdä isona ts. mitä mitä minä haluan opiskella? Kuvaavaa on että pääaineen valinnasta on olemassa myös WikiHow-artikkeli. Molemmissa systeemeissä on puolensa: amerikkalaisen mallin etu on mahdollisuus haistella tutkinto-ohjelmien tarjontaa ennen lopullista päätöstä ns. FIG-kurssien avulla, kun taas suomalaisessa mallissa pääsee tavallaan suoraan asiaan jos tietää mitä haluaa opiskella.

Ensimmäinen päiväni jatkui vastaanottotunnillani (oma toimisto ja vastaanotto, nyt on kuulkaa todella professionaali olo!), ja askarreltuani seuraavan päivän materiaalit kipaisin lounaalle Husky Union Buildingin alakertaan. Husky Union Building on paikallisen ylioppilaskunnan päämaja, jonka alimmassa kerroksessa on paikallinen vastine yliopistoruokalalle. Paikka muistuttaa enemmän food courtia ja hinnat ovat, anteeksi nyt vain, aika kamalat. Olen nyt muutaman kerran käynyt syömässä HUBissa ja Kelan ateriatukea on todella ikävä. Ikävä on myös Amican ja Juven ruokalistoja. Olihan se pitsa ihan hauska yllätys, mutta ei yksi rasvaa tihkuva viipale kovin täysipainoinen lounas lopulta ole. Taidan ottaa paikallisista mallia ja alkaa kuljettaa mukana omia eväitä. HUBissa on myös yliopiston ainoa Starbucks, jonka Pumpkin Spice Latteen sorruin tänään. Inhan hintaista, mutta ah niin ihanaa: kuin syysfiilis nestemäisessä ja lohduttavan lämpimässä muodossa. Kävelin HUBista takaisin laitokselle odottelemaan iltapäivän seminaarikurssia ja siinä auringonpaisteessa lattea nautiskellessa alkoi ihan hymyilyttää. Ihan kivastihan tämä ensimmäinen päivä lopulta suttaantui!

Päivän fiilis on suorastaan yltiöpositiivinen: ihana ylipisto ja ihana elämä! Kotimatkalla satunnainen vastaantulija kehui vaatetustani/tyyliäni, ja oli kehu vilpitön tai ei tuntui se yhtä kaikki mukavalta. Ruokakaupan kassalla small talk luisti kuin vanhalta tekijältä ja sää oli ihanan aurinkoinen. Tästä on pakko tulla hyvä syksy.

Extempore!

Koska eilinen meni valitellessa tekemisen puutetta, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutkia mitä kaikkea kaupungissa tapahtuu. Klikkasin itseni the Strangerin tapahtumakalenteriin, ja noin puolen tunnin tutkimisen jälkeen päätin käyttää sunnuntaini EMP Museumin näyttelyihin tutustumiseen. Museo sijaitsee Seattle Centerin alueella, joten samalla pääsin ihmettelemään Space Needle -maamerkkiäkin lähietäisyydeltä. Aamulla kahvin, uutisten ja nopean Suomeen skypettelyn jälkeen hyppäsin bussiin ja huristin kohti keskustaa. 

EMP Museum on ulkoapäin lievästi sanottuna mielenkiintoisen näköinen; intiaanipäällikkö Seattlen patsas Tilikum Place -aukiolla; vuoden 1962 maailmannäyttelyä varten rakennettu monorail, joka kulkee EMP Museumin ja Westlake Centerin väliä.

EMP Museum keskittyy näyttelyissään musiikkiin ja popkulttuuriin. Museon aikaisempi pömpöösi nimi,  Experience Music Project and Science Fiction Museum and Hall of Fame, kuvaa sen toimialaa edelleen kohtuullisen hyvin. Museon tämän hetkinen erikoisnäyttely esittelee 50-vuotiasta Star Trekiä, ja perusnäyttelyiden aiheita ovat muun muassa Nirvana ja Jimi Hendrix. Lisäksi museossa on genrenäyttelysarja kauhusta, scifistä ja fantasiasta. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan katsonut yhtäkään jaksoa Star Trekiä kokonaan ja elokuvistakin olen nähnyt vain jonkun niistä uudemmista, en edes muista minkä niistä. Koska erikoisnäyttelyn kattava lippu oli $5 kalliimpi ja museo menee sunnuntaisin jo viideltä kiinni, otin lipun vain perusnäyttelyihin. Fiksu valinta, sillä en ehtinyt tai olisi edes jaksanut kiertää kaikkia perusnäyttelyitäkään. Ne mitkä ehdin kiertää olivatkin sitten todella rahan arvoisia! EMP menee ehdottomasti lempimuseoideni listalle Zagrebin Museum of Broken Relationshipsin ja Prahan Franz Kafka Museumin rinnalle.

Ensimmäiseksi sukellus fantasiamaailmaan.

Aloitin kierroksen genrenäyttelyistä, joista ensimmäiseksi valikoitui fantasia. Avattuani näyttelyyn johtavan ison puuoven oli leukani loksahtaa lattiaan: tila oli hämärästi valaistu, lattialle oli ripoteltu olkia ja keskellä yhtä huonetta oli valtava puu, jonka oksista roikkui värikkäitä lyhtyjä. Näyttely esitteli fantasiaa hahmotyyppien avulla: ensimmäisessä huoneessa esiteltiin eri tyypit ja loppu näyttely koostui tunnettujen fantasiaelokuvien rekvisiitasta ja hahmoesittelyistä. Mukana oli myös käsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Teoksista esineistöä oli muun muassa Harry Pottereista, Narnian tarinoista, Ihmemaa Ozista, Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Monty Pythonin hullusta maailmasta. Oli siellä jotain myös Tulen ja jään laulusta/Game of Thronesista, mutta koska en ole kirjoja lukenut tai sarjaa katsonut niin ohitin ne melko nopeasti. Kyseessä on vähän nolo aukko sivistyksessäni, sillä olin etenkin yläasteella ja lukiossa oikea fantasiakirjallisuuden suurkuluttaja ja nautin genrestä edelleen. Sarja on lukulistallani, joka tosin pitenee nopeammin kuin ehdin sitä lyhentää. Näyttelyn ansiosta tekisi toisaalta mieleni tarttua myös jälleen Pullmanin Universumien tomu -sarjaan. Luin Kultaisen kompassin hiihtolomalla mummolassa joskus ala-asteen lopulla, ja sarjan muut osat pian perään. Kirjan maailma on jäänyt kummittelemaan jonnekin takaraivooni, joten ehkä olisi aika verestää muistoja?

Sirius Mustan takki, Dorothyn mekko, Harry Potterin näkymättömyysviitta (heh heh), Sormuksen ritareiden aseita, Kultainen kompassi ja Monty Pythonin hullun maailman ritarin kypärä.

Fantasian jälkeen siirryin museon alakertaan kauhu- ja scifinäyttelyhin. Portaikko alas oli valaistu hämärästi punaisella valolla ja seiniä koristivat kiljuvien ihmisten kuvat, joten matka alas viritti ihan kohtuullisesti oikeaan tunnelmaan. Jälleen hämärästi valaistun näyttelytilan keskiosan valtasivat pienet tv-kopit, joissa pyöri muutaman minuutin mittaisia esittely- ja analyysifilmejä kauhuelokuvien klassikoista. Istahdin itse katsomaan filmit Manaajasta, Ringusta ja Suspiriasta. Lisäksi katsoin muutaman ohjaajahaastattelun musiikin merkityksestä kauhuelokuvissa. Näyttelyn esineet olivat pääasiassa elokuvista, mutta oli mukaan mahtunut myös tv-sarjojen (the Walking Dead ja Buffy, vampyyrintappaja) esineistöä ja zombimaski Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideosta. Kauhunäyttelyssä viihdyin kaikista pisimmän aikaa, sillä siellä oli eniten nähtävää elokuvaklippien, musiikkinäytteiden ja minidokkareiden ansiosta. Olemme myös mieheni kanssa kauhuelokuvien ystäviä, joten kävin yhdellä seinällä esitellyn kauhuelokuvien suosituslistan tarkasti läpi ja kirjoitin vieraat ylös. Yhdessä pelkääminen on vain niin hauskaa, järjenvastaista eli ei. 

Xenomorph Alieneista, Mogwai Gremlinsistä (ihana tuo lasittunut tuijotus), yksi Naked Lunchin kirjoituskoneista, kauhuelokuvajuliste vuodelta 1959 ja näyttelyn esittelytaulu.

Viimeinen genrenäyttely esitteli scifiä, ja tila oli jälleen somistettu aiheen mukaan. Näyttelyalue oli muita selvästi ruuhkaisempi, joten ohitin kaikki komentosiltoja esittävät interaktiiviset esitykset melko nopeasti keskittyen ennemmin näyttelyesineisiin. Mukana oli esineitä Star Warsista Blade Runneriin ja Doctor Whosta Taisteluplaneetta Galacticaan. Olen itse alkanyt lämmetä scifille kunnolla vasta suhteellisen hiljattain, sillä käsitykseni scifistä oli pitkään (noloa myöntää) kovin rajoittunut avaruusoopperaan. Tämä genrenäyttelykin esitteli lähinnä avaruusseikkailuja, ja se jäi mielestäni siksi kovin tyngäksi. Fantasia ja kauhu olivat huomattavasti tasapainoisempia ja mielenkiintoisempia scifinäyttelyn esitellessä lähinnä erilaisia avaruusaluksia ja -aseita. Jee. Tosin kaikkia kolmea näyttelyä vaivasi myös tietty yllätyksettömyys; kaikki esiteltävät teokset olivat ns. isoja nimiä, joten näyttelyiden anti jäi siinä mielessä vähän köyhäksi. Onhan toki hauskempaa katsella tuttujen elokuvien tuttuja hahmoja ja rekvisiittaa kuin ihmetellä täysin tuntemattomia esineitä, mutta jokaiseen alueeseen olisi mielestäni voinut valikoida edes muutaman vähemmän tunnetun teoksen mukaan. Ja miksi, oi miksi en löytänyt mistään mitään H. P. Lovecraftiin viittaavaakaan?

Terminaattori, aavikkoötökkä Dyynistä, näyttelyn nimikilpi, facehugger Alieneista, Sarris Galaxy Questista ja dalek Doctor Whosta.

Genrenäyttelyt koluttuani siirryin rakennuksen toiselle puolelle katsomaan muita näyttelyitä. Sokkeloisessa tilassa oli vierekkäin näyttelyt Jimi Hendrixistä, Nirvanasta ja lisäksi joku kitaranäyttely. Koska musiikkimakuni on parhaimmillaankin epämääräinen ja omistin teini-ikäni bändien palvonnan sijaan lukemiselle, kiersin näyttelyt hyvinkin nopeasti silkasta velvollisuudesta. Hendrix on seattlelainen ja Nirvana ja grunge ovat erottamaton osa Seattlen musiikki- ja kulttuurihistoriaa, joten pakkohan näyttelyt oli katsastaa. Jälleen saan hävetä ja myöntää, että minulle Nirvana on lähinnä nuhjuisia flanellipaitoja ja maihareita sekä muutama biisi, jotka tietävät kaikki muutkin. Grunge oli vahvasti 90-luvun alkuvuosien ilmiö, joten en ihan ehtinyt kelkkaan mukaan, ja koska en koskaan kehittänyt minkään valtakunnan musiikkimakua muutenkaan on Nirvana vain bändi muiden joukossa. Sama koskee Hendrixiä; nimi ja maine ovat tuttuja mutta siinäpä se. Not my cup of tea tämä museon osuus.

Muutama kitara ja Nirvana

Kello kävi kovaa vauhtia joten siirryin nopeasti museon yläkertaan World of Wearable Art -näyttelyn pariin. Pyörähdin nopeasti alakerran indiepelejä esittelevässä näyttelytilassa, jossa pääsi konkreettisesti pelaamaan esiteltäviä pelejä. Tilassa oli tungosta, joten jätin jonottelun väliin ja kiipesin portaat ylös WoW-näyttelyyn. World of Warable Art on kansainvälinen designkilpailu, jossa tehtävänä on suunnitella vuosittain vaihtuvan teeman inspiroima taidevaate. Näyttelyn teokset olivat vaihtelevilta vuosilta, ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia materiaalien vaihdellessa villasta nippusiteisiin, metalliin ja täytettyihin undulaatteihin.

WoWin jälkeen tutkin museokaupan tarjonnan ja onnistuttuani torjumaan heräteostosten houkutuksen hyvästelin museon tyhjin käsin. Museo oli mielestäni pienistä puutteistaan huolimatta hyvinkin pääsylipun hinnan arvoinen kokemus ja sopivaa sunnuntaipuuhaa. Koska sää oli aurinkoinen ja lämmin, kiersin rauhalliseen tahtiin Seattle Centerin alueen. Alue on rakennettu vuoden 1962 maailmannäyttelylle, jonka teema oli avaruusaika ja tulevaisuuden teknologia. Myös Seattlen tunnetuin maamerkki, Space Needle -näkötorni, rakennettiin maailmannäyttelyä varten. Näyttelyn tunnuslause oli "Living in the Space Age", ja jäljellä olevat rakennukset henkivätkin ainakin minun silmääni sellaista Tomorrowland-fantasiaa tulevaisuudesta. Tämä Youtube-video, jossa puhtoisen viattomat naapurintyttö ja -poika tutustuvat näyttelyn ihmeisiin voimistaa näitä fiiliksiäni entisestään. 

Space Needle, International Fountain ja Pacific Science Centerin kaaret

Päivän fiilis on tyytyväinen, museo oli hintansa väärti ja tein muutakin kuin homehduin kämpillä. Huomenna sitten takaisin arkeen ja orientoitumaan.

“There’s something about arriving in new cities, wandering empty streets with no destination."

Viimeisin viikko on kulunut pitkälti ei-minkään parissa. Kävin toki sovitusti brunssilla suomen lehtorin kanssa, piipahdin laitoksella, hain opiskelijakorttini ja selvittelin kv-opiskelijoiden orientaatioviikkojen ohjelmaa, mutta pääasiassa olen vain haahuillut pitkin kaupunkia ja kampusta tai tuijottanut graduntynkääni kämpillä. Alan jo pikkuhiljaa kaivata oikeaa tekemistä, sillä tämä nykyinen elo muistuttaa parhaimmillaankin vain ajan tappamista. Toisaalta, huomaan viihtyväni Seattlessa yhä paremmin. Olen ehtinyt tutustua kaupungin historiaan ja kuulla myös yhtä sun toista mielenkiintoista paikallisilta. Pitkien kiireettömien päiväkävelyiden ansiosta oma naapurusto alkaa tuntua aivan kotikulmilta ja kampusalue omalta. Kaupunginosien luonteet alkavat erottua toisistaan ja jollakin tapaa koko kaupunki puhuttelee minua aivan eri tavalla kuin vielä viikko sitten. Ehkä tässä kaikessa joutilaisuudessani on hyvätkin puolensa.

Olen jossain määrin karttaihminen vaikka suunnistustaidoissani onkin hieman toivomisen varaa. Karttakirjassahan on koko maailma yksien kansien välissä! Kirjojen sijaan selaan tosin nykyään enemmän Google Mapsia, kehitys kehittyy ja niin edelleen. Ehdin siis vaellella Seattlen katuja ja tutkia kaupungin ympäristöä jo kauan ennen kuin konkreettisesti saavuin kaupunkiin. Opin ennen lähtöäni että Seattle sijaitsee Pugetin salmen ja Lake Washington -järven välisellä kannaksella noin 180 kilometriä Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalta etelään, kaupunki on veden ympäröimä ja sitä halkoo valtatie I-5. Yllätyksenä tulivat kaupungin ylä- ja alamäet; sanotaankin että Seattle on Rooman tapaan rakennettu seitsemälle kukkulalle. Pyörän hankkiminen on siksi alkanut vähän arveluttaa: mäkisimpien alueiden taaplaaminen kävellenkin tahtoo tympiä, joten miten muka viitsisin kulkea pyörälläkään? Toistaiseksi pärjäilen muutenkin varsin hyvin ilman kulkupeliä, joten pitänee palata asiaan jos apostolinkyyti ja julkiset osoittautuvat riittämättömiksi.

Auringossa kylpevä yliopisto, Drumheller Fountain ja Mt.Rainier kaukana taivaanrannassa

Kukkuloiden lisäksi Seattlea ympäröivät vuoret: Kaskadivuoristo idässä ja Olympic Mountains -vuoristo lännessä Olympian niemimaalla. Samalla niemimaalla sijaitsee eräästä vampyyrisaagastakin tuttu Forksin kaupunki. Olympian niemimaa vuoristoineen toimii hyvänä esteenä sateille, joten edellä mainitussa niemimaan läntisellä laidalla sijaitsevassa Forksissa sataa noin 212 päivää vuodessa, kun Seattle selviää noin 140 päivällä. Tilastollisesti esimerkiksi New Yorkissa sataa enemmän kuin Seattlessa, joten kurjan sään maineen aiheuttavat ennemmin harmaat ja sumuiset päivät, joita ryydittää niin hentoinen tihkusade, että sitä ei voi oikein edes sateeksi nimittää. Paikalliset eivät muuten erityisemmin harrasta sateenvarjoja. Kuulemma vieraspaikkakuntalaisen tunnistaa juurikin sateenvarjosta; paljasjalkainen seattlelainen pärjää ilmankin käytännöllisessä goretex-ulkoilutakissaan.

Kaupungin itäpuolella kohoavien Kaskadien korkein vuori on kampuksen keskusaukioltakin selkeänä päivänä taivaanrannassa häämöttävä Mt. Rainier. Vuoren muita, erityisesti alueella eläneiden alkuperäiskansojen käyttämiä, nimiä ovat Talol, Tahoma ja Tacoma, ja nimestä on kiistelty aivan viime vuosiin asti. Kyseessä on ihka oikea edelleen aktiivinen tulivuori, joka tosin on purkautunut edellisen kerran 1800-luvun puolivälin tienoilla. Kaskadeihin kuuluu muitakin tulivuoria, ja esimerkiksi etelämpänä sijaitseva St. Helens purkautui viimeksi toukokuussa 1980. Mt. Rainier on antanut nimensä myös alueelle vuonna 1899 perustetulle kansallispuistolle, jonka vaellusreiteistä olen kuullut vain hyvää. Puiston kartasta bongasin alueen nimeltä Paradise, joka vaikuttaa sekä nimensä että kuvauksensa puolesta hyvinkin päiväretken arvoiselta.

Postilaatikkoni edustalla maannut kuollut rotta, urbaania taidetta keskustassa, 1940 perustettu elokuvateatteri The Avella, kaupunkipuutarha U Districtissä, kaupungin logo viemärinkannessa.

Kaupunginosista oma U Districtini on käynyt kaikista tutuimmaksi. Aluetta hallitsee valtavan kampusalueen lisäksi University Way NE, tai lyhyesti The Ave, vajaa kaksi kilometriä pitkä pääkatu, jota reunustavat ravintolat, kahvilat, baarit, elokuvateatterit, kaupat ja putiikit. The Ave sivukujineen on naapuruston yhteinen olohuone ja pittoreski sydän, jonka kahviloissa ja kirjakaupoissa viihtyvät erityisesti opiskelijat. Alue vetää toisaalta puoleensa myös kodittomia ja syrjäytyneitä nuoria, joista monilla on alkoholi- tai huumeongelma. Kodittomuus on Seattlessa kasvava ongelma, ja muun muassa Seattlen kaupunginjohtajaa Ed Murrayta on arvosteltu julkisuudessa riittämättömistä toimista ongelman ratkaisemiseksi. The Aven liikkeistä eniten minua tällä hetkellä houkuttelee pieni lahjatavaraliike The Gargoyle Statuary, jonka julkisivu ja näyteikkuna ovat aivan huikeat! Tämän kuukauden budjettiin eivät enää heräteostokset sovi, joten visiitti liikkeeseen pitänee siirtää ensi kuuhun jos mielin ostaa kurssikirjat ja syödäkin vielä loppukuusta.

Farmers' Marketin tarjontaa

Kävin tänään jokalauantaisella Farmers' Marketilla The Aven pohjoispäädyssä ihmettelemässä paikallista torielämää. En ole ikinä ennen nähnyt niin monta eri lajiketta tomaatteja, perunoita ja omenoita kerralla! Tuoreiden vihannesten ja hedelmien lisäksi kojuissa myytiin muun muassa juustoja, leivonnaisia, hunajaa, kukkia sekä artesaanioluita. Washingtonin osavaltiossa on lukuisia pienpanimoita, ja Seattlessakin nautitaan kahvin ohella mieluusti olutta. Neljä kuukautta Münchenissä eivät opettaneet minua oluen ystäväksi, mutta niin vain löydän itseni jälleen vannoutuneesta olutkaupungista...

Päivän fiilis on jännittyneen onnellinen. Teaching Assistanteille (TA) suunnattu konferenssi alkoi eilen kv-assistenteille tarkoitetulla ohjelmalla (johon kuului riemastuksekseni ilmainen lounas: söin ihan liikaa ja saatoin myös napata yhden ylimääräisen limsatölkin mukaan laukkuun), ja jatkuu viikonlopun jälkeen maanantaina ja tiistaina erilaisilla työpajoilla. Loppuviikko kuluukin sitten laitoksen orientaatiossa. Sain työhuoneeni avaimet eilen ja samalla tapasin muut TA:t, jotka ovat ensivaikutelman perusteella oikein mukavaa porukkaa. Facebookista huomasin CIMOn harjoittelupaikkojen haun taas alkaneen ja lopputulos oli kunnon trip down memory lane. Vuosi sitten olin lähdössä Müncheniin ja nyt odottelen täällä lukuvuoden alkua. Niin se aika rientää ja elämä kuljettaa.

Otsikko: Charlotte Eriksson: Empty Roads & Broken Bottles; in search for The Great Perhaps.

Askel kohti arkea

Orientaation viimeisenä päivänä meille pidettiin noin tunnin setti kulttuurishokin kokemisesta ja siitä selviämisestä. Toistaiseksi itselleni ei ole iskenyt mitään jättishokkia, sen sijaan olen kokenut lähinnä sellaista päivittäistä pientä jännityksen hyrinää tai värinää. Sama tunne seuraili mukanani Münchenissäkin pidemmän aikaa, ja vaikka sen tuoma epävarmuus käykin välillä hermoille, on uuteen ympäristöön sopeutumiseen liittyvä oivaltamisen riemu lopulta suurempi tunne. Koska yliopiston lukuvuosi käynnistyy vasta loppukuusta ja orientaatiotkin alkavat vasta ensi viikolla, on minulla ollut enemmän kuin tarpeeksi aikaa vain tutkia kaupunkia ja ihmetellä elämää ympärilläni. Kun jokainen bussimatka ja kauppareissu on pienimuotoinen seikkailu, tietää todella olevansa uusissa ympyröissä.

Yksi yliopiston monista puistoalueista, Space Needle, keskustan siluetti U-Districtistä päin kuvattuna ja Pike Place Market

Kämppäni lähellä on useampikin bussipysäkki, joilta pääsen kätevästi oikeastaan minne päin kaupunkia tahansa. Keskustaan pääsee bussilla nopeimmillaan noin 15 minuutissa ja ORCA-cardilla kulkeminen on näppärää. Busseissa ei muuten ole pysäytysnappeja kuin ovilla: nappien sijaan bussin seiniä kiertää vaijeri, jota nykäisemällä kuskille lähtee pysähtymispyyntö. Jännittävää. Onneksi ensimmäinen bussimatkani oli tarpeeksi pitkä kanssamatkustajien vakoiluun, muuten olisi saattanut mennä oma pysäkki ohitse mietiskellessä kuinka saada bussi pysähtymään. Julkisessa liikenteessä on myös todella huomioitu esteettömyys: osa busseista on matalalattiaisia, ja niissä, jotka eivät ole, on etuovella hissi pyörätuoleille. Koko bussin etuosa on tilavampaa ns. priority seating aluetta, jolla penkit on sijoitettu pitkittäin bussin seinille. Osassa busseista on myös etupuskurissa teline polkupyörille. Kätevää! Keskustassa on helppo suunnistaa ilman karttaakin, kiitos kaupungin ruutukaavan. Viikonloppuna ydinkeskustassa oli kova vilinä: liikkeellä oli paikallisten lisäksi massoittain turisteja ja lähes jokaisessa kadunkulmassa päivysti joko kovaääninen saarnamies, katumuusikko tai elävä patsas. Pike Market oli aivan tupaten täynnä ja kaikkien aikojen ensimmäiseen Starbucksiin oli suorastaan naurettava jono. Jätin suosiolla syvällisemmän turistikierroksen toiseen ajankohtaan ja kävelin muutaman korttelin päähän lähes autioon Starbucksiin kahville.

Ruokakaupassa käyminen on edelleen hieman sekava kokemus. Lähikauppani on Trader Joe's ja olen todella tykästymässä siihen. Kauppa ei ole liian suuri ja saan sieltä kohtuulliseen hintaan lähes kaiken tarvitsemani, sokerina pohjalla tarjolla on runsaasti luomua. Matkustellessani vierailut paikallisissa ruokakaupoissa ovat minulle aina melkein yhtä suuria elämyksiä kuin nähtävyydet sun muut turistipuuhat, joten kuten arvata saattaa, ottavat kauppareissuni etenkin näin tutusteluvaiheessa aina vähän aikaa. Viikonloppuna kävin hieman kauempana QFC:ssä ja harhailin lopulta hyllyjen välissä melkein puolitoista tuntia. Kun lopulta löysin kaupasta ulos, en voinut kuin ihmetellä, tarvitseeko ihminen oikeasti 30 erilaista aamiasmuroa. Bussilla pääsisin käymään Whole Foodsissa, joka muuten kuulemma kulkee myös nimellä Whole Paycheck, mutta taidan nyt toistaiseksi pitäytyä Trader Joe's -lähikaupassani.

Koska kaupungilla pyörimistä ja paikallisen elämän ihmettelyä kahvilan pöydästä ei lopulta aivan loputtomiin jaksa, olen kuluttanut iltojani välillä suorastaan hävettävän tiiviisti Netflixin äärellä. Mutta minkäs teet, paikallinen Netflix-valikoima on lähes yhtä ylitsevuotavan runsas kuin QFC:n murohylly ja kuten sanottua, toistaiseksi käsissäni on vain aikaa. Aloin Münchenissä katsoa Netflixistä Supernaturalia alusta, ja eron hetki oli kirpeä kun Suomen valikoimissa olikin vain myöhemmät kaudet. Oi siis sitä onnea kun Netflix muisti mihin jaksoon olin jäänyt ja tarjosi jälleen kaikki kaudet nähtäväkseni! Netflixin lisäksi olen kollannut UWn kurssitarjotinta ja yrittänyt rakentaa lukujärjestystä syksylle. Olen nyt ilmoittaunut pakollisten Teaching Assistant -kurssien lisäksi kahdelle Amerikan alkuperäiskansoja käsittelevälle kurssille. Ilmoittautumisaikaa on muutama viikko jäljellä ja joudun ehkä säätämään kursseja vielä. Tarjolla olisi ollut todella mielenkiintoinen kurssi liittyen Amerikan etniseen monimuotoisuuteen, mutta se menee päällekkäin suomen kurssien kanssa. Ei voi mitään, ehkä seuraavassa quarterissa sitten.

Päivän fiilis on leppoisa. Alan hiljalleen saada normaalista päivärytmistäni kiinni ja tuntemaan oloni kotoisaksi. Ostin viikonloppuna kahvinkeittimen ja aamunikin ovat saaneet ryhtiä aamukahvin myötä. En todellakaan ole mikään aamuihminen ja aamukahvin puute pahensi tilannetta entisestään. Maanantaina oli Labour Day ja kävin illalla laitokseni professorin luona illallisella. Ensi viikolle olen sopinut brunssin suomen lehtorin kanssa. Pelko siis pois, vaikka Winchesterin veljekset ovatkin varsin koukuttavaa seuraa en ole täysin erakoitumassa.

Welcome to Emerald City!

I've a feeling I'm not in Arizona anymore! Arizonan helteet ja aurinko jäivät taakse kun lensin eilen pohjoiseen Washingtonin osavaltion suurimpaan kaupunkiin Seattleen. Orientaatio vilahtikin ohitse nopeammin kuin osasin kuvitella. Päivät olivat pitkiä, mutta täynnä mielenkiintoista ohjelmaa ja erityisesti hyvää seuraa. Harmittelimme viimeisenä iltana yhdessä erään filippiiniläisen kanssa sitä, kuinka juuri kun olimme asettuneet Tempeen ja tutustuneet toisiimme lähdemmekin jo omille teillemme kukin omaan yliopistoonsa. WhatsApp ja Facebookin messenger ovatkin laulaneet eilen ja tänään kun päivittelimme kuulumisia toisillemme. Olen ainoa FLTA Seattlessa, mutta kaupungin eteläpuolella Tacomassa on kiinalainen FLTA, jonka kanssa pyrimme pitämään tasaisesti yhteyttä. Kaikki muut näemme sitten jälleen joulukuussa Washington D.C:ssä Mid Year Conferencessa. 

Lento Seattleen lähti eilen aamupäivästä ja laskeutui ajallaan Sea-Tacin lentokentälle. Kentällä hetken palloiltuani nappasin taksin ja hurautin kohti kaupunkia. Olin sopinut tapaamisen taloyhtiön edustajan kanssa neljäksi kämppäni edustalle ja olinkin paikalla hyvissä ajoin. Siinä odotellessani alkoi tihkuttaa: Rainy City osoittautui siis nimensä veroiseksi jo heti kättelyssä. Saatuani avaimet ja kierrettyämme taloyhtiön yhteiset tilat läpi olin niin väsynyt, että painuin suoraa suihkuun ja sängylle makaamaan. Selailin Facebookia ja arvoin jaksanko lähteä kaupungille hakemaan jääkaappiin täytettä ja sänkyyn petivaatteita, mutta väsymys vei voiton. Kävin iltapesulla ja painuin nukkumaan jo noin puoli yhdeksän aikoihin. Koska en saanut hankittua petivaatteita, sai ensimmäisen yön ajan tyynyn virkaa toimittaa lentomatkoille mukaan otettu niskatyyny ja peiton virkaa ohut fleecehuopa. Nukuin kuitenkin kuin tukki kellon ympäri. Orientaatio oli selvästi verottanut voimiani.

Tämä päivä kuluikin sitten pitkälti niitä petivaatteita ja muuta tarpeellista etsiessä. Petivaateasia oli askarruttanut jo Suomessa, tai siis lähinnä se mistä saan halvimmalla ja kätevimmin kämppääni kaiken mitä ihminen nyt nukkumiseen tarvitsee. Amerikkalainen tapa sijata sänky on hieman erilainen kuin suomalainen/eurooppalainen, joten sekin aiheutti päänvaivaa. Mitä eroa on top sheetillä ja flat sheetilla? Miten täkkisysteemi oikein toimii kun pussilakanoita ei käytetä? Google on onneksi hyvä ystäväni ja tiesi kertoa vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Kun olin selvittänyt itselleni mitä tarvitsen ja tutkinut bussiaikataulut, pääsin vihdoin puolilta päivin liikkeelle. 

Yliopiston alue on ihanan vehreää

Suuntasin ensin kohti UW:n kampusta. Tein samanlaisen tutustumiskierroksen vuosi sitten Münchenissä ja kävely kampukselle tuntui hyvältä tavalta aloittaa Seattleenkin kotoutuminen. Samalla reissulla poikkesin yliopiston pikaraitiotieasemalla (hui mikä yhdyssana) ostamassa automaatista paikallisten julkisten matkakortin, ORCA-cardin. Kampusalue on valtava ja onnistuin Google Mapsin avusta huolimatta kävelemään harhaan. Onneksi kaikkialta pääsee yleensä kaikkialle jos matkan piteneminen ei haittaa, ja minullahan ei ollut mikään kiire.

Huomaa stadionin porttia vartioiva koirapatsas: UWn opiskelijat tunnetaan myös "huskyina"

Kampusalue on ihanan vehreä ja teiden varsilla on muutenkin runsaasti puita ja muita istutuksia. Ei ihme että Seattlea kutsutaan myös Emerald Cityksi. Kampuksen rakennuksista vanhin on rakennettu vuonna 1895 ja aluetta on kehitetty tasaisesti aivan tähän päivään asti. Kampusalueella on kuvattu myös useita elokuvia.

Red Square, nimi juontuu kiveyksen punaisesta väristä

Yliopiston pääkirjasto

The Quad ja kuuluisat kirsikkapuut

Yliopiston ihmettelyn jälkeen nappasin bussin ja huristin Northgateen ostoksille. Kävin hakemassa Targetista akuuteimmat tarpeet ja heitettyäni ne kämpille lähdin vielä parin korttelin päähän ruokakauppaan. Targetista sain kätevästi "bed in a bag"-setin, joten selvisin lopulta ilman suurempia pähkäilyjä. Seattlessa on Ikeakin, mutta sinne on kovin vaikea päästä ilman autoa. FIUTS järjestää parin viikon päästä päiväretken sinne, ja jos aikatauluni antavat myöten, saatan ehkä osallistua. Bussilinjasto vaikuttaisi olevan ihan kattava, mutta ajattelin hankkia vielä pyörän helpottamaan kulkemista. 

Päivän fiilis on hyvä. Kämppä oli sitä mitä luvattiin ja naapurustokin vaikuttaa oikein hyvältä. Tästä on hyvä jatkaa!