Midterm

Syysjakso alkaa olla nyt puolessa välissä, ja edessä ovat midterm-kokeet. Pidän suomen kurssille midtermin ensi viikolla kahdessa osassa: ensin keskiviikkona suullisen osuuden ja perjantaina sitten kirjallisen. Suullinen osuus on lähinnä lyhyt jutustelu, jossa kyselen niitä samoja kysymyksiä, joita olemme harjoitelleet lähes päivittäin. Omista kursseistani vain yhdellä on midterm, ja koska kyseessä on se American Indian Studiesin kurssi en yhtään tiedä mitä odottaa. Kokeessa on 50 monivalintakysymystä, ja kurssin Canvasiin on nyt lisätty myös luentodiojen lisäksi erillinen study guide, jossa oli listattu erilaisia keskeisiä teemoja, käsitteitä ja niiden selityksiä sekä viittauksia kurssilukemistoon. Tänään luennolla kuulin monen puhuvat oppaasta, ja vierustoverini totesi oppaan olevan hulluin minkä on nähnyt. Taivastelunsa jälkeen hän kysäisi minultakin mielipidettä asiaan. Jouduin myöntämään, että en ole aiemmin ollut vastaavien oppaiden kanssa tekemisissä, ja että en oikein edes tiedä, millainen sen edes kuuluisi olla. Tämä paljastukseni siirsi koko keskustelun sitten muihin asioihin, eli lähinnä siihen, miltä tuntuu olla vaihtari Seattlessa ja mistä olen kotoisin. Perehdyttyäni tarkemmin oppaaseen päätin, että luen kokeeseen tähän asti käsitellyt artikkelit ja luentodiat, ja tarkistan sitten oppaan avulla vielä oleellisimmat käsitteet. Uskoisin sen riittävän, ja jos koe onkin jotain aivan odottamatonta tiedän valmistautua paremmin sitten loppukokeeseen. Strindberg-seminaarin suoritukseen kuuluu kokeiden sijaan kolme reaction paperia, eli parisivuista minianalyysiä, ja yksi isompi analyysiessee. Palautin ensimmäisen minianalyysini perjantaina, ja sen kirjoittaminen oli aivan hirvittävän tuskan takana! En ole kirjoittanut koko yliopistossa opiskeluni aikana juurikaan pidempää tekstiä englanniksi, mistään kirjallisuusanalyyseista puhumattakaan! Sain analyysin raapaistua kuitenkin kasaan, ja nyt kirjoittaminen on heti helpompaa kun olen taas löytänyt oman "ääneni". 

Vaikka talvijakson alkuun on vielä kauan aikaa, alkaa kursseille rekisteröityminen jo ensi viikolla. Päätin nyt alustavasti että yritän pitää työmääräni kohtuullisena, ja pitää omia kursseja valitsessa järjen päässä. Suomen opetus jatkuu taas samaan aikaan päivittäin talvijaksossa, mutta muuten en ole vielä kursseja juurikaan ajatellut. Tiedän, että omalla laitoksellamme olisi tarjolla ainakin lastenkirjallisuuden kurssi, ja se houkuttelisi todella. Vaikka haluan pitää työmääräni kohtuullisena, ajattelin tarkistaa nyt kuitenkin myös kielikeskuksen tarjonnan. Olen syysjakson edetessä toistuvasti harmitellut sitä, että en aloittanut minkään kielen alkeiskurssisarjaa. Olisi ollut hauskaa opiskella taas jotain kieltä, mutta koska kielikurssit opetetaan kolmen alkeiskurssin sarjoina syysjaksosta alkaen, on mukaan hyppääminen kovin vaikeaa. Kielikurssit ovat myös ikävä kyllä kovassa ristiriidassa tuon kevyemmän aikataulutoiveeni kanssa, joten saa nyt nähdä mitä teen.

Etsystä tilaamani langat löysivät viimein postilaatikkooni. Neuloin Bad Woman Yarnista ostamastani langasta kynsikkäät viikonlopun aikana, ja Etsyn langoistakin on jo syntymässä sukkapari. Luin viikolla sopivasti Ylen uutisen suomalaisten rakkaudesta villasukkiin: Novitan villalankoja myydään vuodessa huikeat 10 miljoonaa kerää, ja tästä lankamäärästä jokainen suomalainen saisi peräti kahdet sukat! Otin kutimen mukaan yliopistollekin ja neuloin menemään American Indian Studiesin luennolla. Neuloin myös odotellessani torstaina kielenopetuksen metodikurssin alkua, ja kutimeni keräsi huomiota luennoitsijaa myöten: hän innostui muistelemaan kuinka Saksassa aina luennoilla osa opiskelijoista neuloi, ja pohtimaan onkohan harrastus edelleen voimissaan. Strindberg-seminaarissakin juttelin neulomisesta tehdyistä tutkimuksista ennen luennon alkua: eräs opiskelija oli lukenut tutkimuksesta, jossa todettiin neulomisen vaikutusten olevan samankaltaisia kuin meditoinnin. Olen itsekin lukenut tutkimuksista, joissa käsitöiden ja mielen hyvinvoinnin välillä on havaittu yhteys. Neulomisen sanotaan tehostavan kuuntelua ja edistävän myös vieraan kielen oppimista! Neulomisen kaveriksi latasin eilen äänikirjapalvelu Audiblen kokeiluversion, ja kuuntelin sieltä Ghostland-tietokirjaa amerikkalaisista kummitustarinoista samalla kun neuloin menemään. Nordic Heritage Museumissa kokoontuu joka kuukausi neulekahvila, ja ajattelin ensi kuussa piipahtaa sielläkin kutimeni kanssa esittäytymässä. 

Tänään vein suomen kurssini laitoksen undergraduate orientaatioon kuulemaan laitoksen tarjoamista opinnoista ja vaihto-ohjelmista. Laitoksen undergraduate ohjaaja tiivisti mielestäni todella osuvasti sen, miltä vieraissa ympyröissä oleminen tuntuu: "You will feel like a fool, but it will make you stronger!". Olen tuntenut itseni hölmöksi lukemattomia kertoja näiden kahden kuukauden aikana, ja vaikka moni asia on jo tuttua, törmään edelleen asioihin joiden edessä olen vähintäänkin eksyksissä. Opiskeleminen täällä on toisaalta aivan samanlaista kuin kotonakin, mutta toisaalta aivan erilaista. Neljä kuukautta Münchenissä olivat kasvattava kokemus, mutta vielä on selvästi varaa kasvaa. Tuskinpa kasvunvara oikeastaan koskaan häviää, tai ainakin toivon ettei häviä. Ankeaahan se olisi tulla valmiiksi ennen aikojaan.

Päivän fiilis on hyvä. Selvisin undergraduate orientaation ansiosta helpommalla suomen kurssista tänään, ja suunnittelukin luistaa taas sulavasti. Varasin viikonloppuna jouluksi hotellin minulle ja miehelle. Tarkoituksena on tehdä noin viikon road trip Seattlesta etelään, mutta reissun pääasiallista kohdetta en kerrokaan vielä. Moni sen varmasti jo tietääkin, mutta pidetään nyt teidät muut jännityksessä vielä hetki. Reissun suunnittelu on aiheuttanut pahan matkakuumeen, ja on vaikeaa päättää reittiä kun matkalla olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa. 

Kahvitreffejä ja kuinka neuloosi parannetaan

Viime torstain ja perjantain kuumin puheenaihe Seattlessa tuntui olevan lauantaiksi ennustettu vuosikymmenen myrsky: Tyynellämerellä syntynyt Songda-taifuuni lähestyi uhkaavasti Japania, mutta koukkasikin merellä täyskäännöksen ja alkoi matkansa kohti Yhdysvaltoja. Myrskyn ennustettiin iskevän Seattlen alueelle lauantaina, mutta jo perjantaille povattiin sadetta ja kovaa tuulta. Uutissivustot seurasivat myrskyn etenemistä, kehottivat varautumaan sähkökatkoihin ja tarkistamaan että kotivara on ajan tasalla. Perjantaina satelikin ja tuuli tavallista navakammin heti aamusta, joten jätin sateenvarjon kotiin ja vedin goretexiä päälle. Päivän luennot menivät omalla painollaan, ja poikkeuksellisesti en jäänyt luentojen jälkeen enää laitokselle suunnittelemaan seuraavaa viikkoa, vaan päätin lähteä ruokakaupan kautta viikonlopun viettoon. Lauantain myrsky olikin sitten lopulta ei-niin-myrskyisä Songdan väsähdettyä ennen aikojaan. Oregonissa oli bongattu rannikolla tornado, mutta Seattlea vaivasivat lähinnä vain kaupungin eteläpuolen paikalliset sähkökatkot. Vesisadekin oli kovin vaisua tihkua ennustetun rankkasateen sijaan. Melkoinen antikliimaksi siis.

Vietin viikonlopun tiiviisti neljän seinän sisällä tekemättä oikein mitään. Lauantaina siivoilin ja pesin kaksi koneellista pyykkiä, mutta muuten en jaksanut itseäni vaivata. Pyykinpesussa on ihan tarpeeksi toimintaa vapaapäivälle. Taloyhtiön pesukoneet ja kuivurit toimivat kaikki kolikoilla, ja yksi koneellinen maksaa peräti kaksi dollaria. Koneet kelpuuttavat vain neljännesdollarin kolikot, joten pyykinpesun suunnittelu on aloitettava kolikoiden haalimisella. Olen keräillyt kolikoita erilliseen kippoon pyykkipäiviä varten, mutta jouduin lisäksi kaivelemaan kaikki laukut ja taskujen pohjat kolikoiden toivossa. On se onni että suosin vaatteissani mustaa: ei juuri tarvitse lajitella värin mukaan ja pestä siksi useampaa erää. Pyykinpesun jälkeen yritin vähän aikaa kirjoitella yhtä minianalyysia Strindberg-seminaariin, mutta ajatukset eivät tahtoneet siirtyä paperille. Tuskailtuani tarpeeksi avasin Netflixin ja katsoin vuoden 2014 Neiti Julie -sovituksen; Strindbergiähän sekin on, ja siksi suorastaan oma-aloitteista aiheeseen perehtymistä. Viikonlopun laiskottelu kostautuikin maanantaina sitten melkein sillä pahimmalla tavalla: suunnitelmani päivän suomen kurssille oli täysin vaiheessa kun aamulla kävelin yliopistolle, ja ohjaava lehtorini oli tulossa seuraamaan tuntia. Kasasin tunnin nopeasti kasaan toimistolla, mutta olihan siinä toivomisen varaa. Tunnin jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja suunnittelin loppuviikon tunnit yhdeltä istumalta. Maanantain tunnin suunnitteleminen oli tuntunut jostain syystä todella vaikealta hyvistä ajatuksistani huolimatta. Joskus tunnit ja suunnitelmat linkittyvät toisiinsa hyvin luonnollisella tavalla ja suunnitteleminen on helppoa, joskus sitten taas eivät ja tulos on kuin maanantain tunti: kummallinen sillisalaatti. Toisinaan kulkee ja toisinaan ei.

Kävin viime viikolla seuraamassa banglan eli bengalin kielen tuntia, ja tänään kävin vielä kahvilla bengalin opettajan kanssa. Oppitunnin seuraaminen oli mielenkiintoista, ja mieleni tekisi alkaa opiskella jälleen jotain uutta kieltä. Banglan opettaja oli yhtä kiinnostunut suomen kielestä kuin minä banglasta, ja kahvilla puhuimmekin melkein kaksi tuntia suomesta ja banglasta ja molempien kielten rakenteista, historiasta ja ortografiasta. Lupasimme pitää yhteyttä ja ottaa samanlaiset kielikahvit vielä uudemman kerran. Sosiaalinen elämäni ei olekaan siis enää ollenkaan niin kuollutta kuin ehdin viime viikolla valitella: bengalin opettajan kanssa kahvittelun lisäksi kalenterissa on jo ensi viikolle treffit TA/RA-porukan kanssa. Viime viikolla laitoksen päiväkahveilla yksi RA keksi että koko kellaritoimiston väen pitäisi mennä joku päivä kaljalle; norjan TA pani suunnitelman täytäntöön ja nyt suurimmalle osalle porukasta sopiva päivä ja aika on lyöty lukkoon.

Neulomishimoni ei ole vieläkään kadonnut mihinkään, joten annoin viikonloppuna lopulta periksi. Tilasin Amazonista sukkapuikkosetin ja parit pyöröpuikot, ja Etsystä sekä sukka- että huivilankaa. Amazonin paketti saapui jo seuraavana päivänä, mutta Etsyn tilaukset eivät ole vielä liikkuneet mihinkään. Ihanat Knitpicksin puikkoni pahensivat neuloosiani, joten olin pakotettu tutustumaan Seattlen lankakauppoihin. Kävin jo yhtenä päivänä ohimennen Pike Place Marketilla olevassa So Much Yarn -lankakaupassa, mutta vastustin kiusausta ja poistuin tyhjin käsin. Osasyy olivat lankojen hinnat, miksi kaikki ihana maksaa mannaa ja hunajaa? Nyt päätin suunnistaa Wallingfordiin Bad Woman Yarn -lankaliikkeeseen, samalla tulisi myös ihmeteltyä taas uutta kaupunginosaa. Liike sijaitsi suloisessa entisen koulun tiloihin rakennetussa ostoskeskuksessa, jonka liikkeistä suurin osa myy paikallisia tuotteita, luomua ja kestävää muotia. Bad Woman Yarn oli viihtyisä ja valikoimaltaan varsin vaikuttava lankakauppa, josta mukaani lähti yksi vyyhti sukkalankaa. Nyt pitäisi vain valita mitä langastani neulon, eli luvassa on raivokasta Ravelryn selaamista tälle illalle.

Päivän fiilis on hyvä: loppuviikon oppitunnit on suunniteltu jo, joten voin hyvällä omallatunnolla neuloa koko illan. Viime viikon perjantaina järjestimme ensimmäiset Suomi-kahvit, ja osallistujia oli mukavasti. Suomi-kahveille ovat tervetulleita kaikki suomen nykyiset ja entiset opiskelijat sekä kaikki Suomesta kiinnostuneet. Joimme Burke Museumin kahvilassa kahvit, ja juttelimme niitä näitä noin tunnin ajan. Perjantaiset kahvittelut jatkuvat tästä eteenpäin viikottain, toivottavasti osallistujia riittää jatkossakin. Suomi-kahvien lisäksi kahvittelu bengalin opettajan kanssa oli mukavaa vaihtelua päivärytmiini: enpä olisi vielä muutama vuosi sitten arvannut että kielen rakenteista ja ortografiasta keskustelu kahvikupposen äärellä voisi tuoda näin suurta iloa minulle. 

Tänään on hyvä päivä

Maanantain epäonni ei onneksi jatkunut enää tiistaina tai tänään. Tiistaina suomen lehtori piti suomen kurssilaisille jälleen tunnin ja sain itse seurata opetusta. Tunnin jälkeen ehdin valmistella materiaaleja loppuviikolle ja lukaista vielä American Indian Studiesin luennon artikkelit. Indian Studiesin luennossa olikin sitten kyllä vähän toivomisen varaa: luennon alku käytettiin ulkomaanvaihtojen mainostamiseen ja loppu oli oikeastaan kertausta aiemmilta luennoilta. Hävettää myöntää, mutta pilkin takarivissä puolet luennosta. Luennon jälkeen tein toimistolla vielä kotitehtäviä ja valmistelin materiaaleja loppuviikolle. Aamu oli ollut kylmä ja harmaa, mutta kun lähdin kävelemään kotia kohti paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta. Kävin hakemassa kotimatkalle chai latten yhdestä yliopiston kahvilasta ja edellisen päivän ketutus oli muisto vain.

Menen huomenna aamusta seuraamaan bengalin kielen tuntia. Käynti on osa vieraan kielen opetusmetodologian kurssia, ja siitä pitää kirjoittaa lyhyt raportti perjantaihin mennessä. Kielikurssin valinta oli vähän arpapeliä: saimme ohjeeksi valita sellaisen kielen, jota emme osaa tai jonka läheisiä sukukieliä emme osaa. Minulta ohje sulki pois germaaniset kielet ja viron, ja koska halusin pelata varman päälle suljin pois myös kiinan. Olen opiskellut kiinaa kaksi kurssia ja osaan lähinnä kertoa itsestäni ja luetella numeroita, eli en todellakaan ole mikään oikea kiinan taitaja, mutta pelasin nyt varman päälle ettei tule sanomista. Tutkin yliopiston kielivalikoimaa, ja tarjolla oli kieliä ympäri maailman. Valikoin summanmutikassa muutaman potentiaalisen vaihtoehdon Aasian laitokselta, ja tutkittuani kurssien kokoontumisajat laitoin sähköpostia bengalin kurssin opettajalle. Saimme sovittua vierailuni huomiselle, ja odotan mielenkiinnolla mitä tunti tuo tullessaan: minulla ei ole hajuakaan miltä bengali edes kuulostaa tai millainen se on rakenteeltaan!

FIUTS järjestää tänään alkuillasta pikadeittikonseptilla kielikylvyn. Tapahtumaan osallistujat siis jaetaan vaihtuviin pareihin ja muutaman minuutin ajan pari opettaa toisilleen omaa kieltään. Ajattelin osallistua, sillä sosiaalinen elämäni on lievästi sanottuna rajoittunutta. En nyt ole luonteeltani mikään seuranainen, oikeastaan ennemmin taipuvainen erakoitumiseen, mutta olisi silti mukava tehdä työ/opiskelupäivän jälkeen muutakin kuin kävellä kämpille möllöttämään. Kuljen tällä hetkellä lähinnä yliopison ja kämpän väliä, ja työhuoneen kanssani jakava norjan TA jo nauraen kysyi asunko työhuoneessamme kun olen siellä aina. En nyt sentään asu, mutta tänäänkin aamun suomen kurssien ja iltapäivän Strindberg-kurssin välillä on luppoaikaa neljä tuntia. Hain lounaan HUBista ja tein kotitehtäviä, ja vielä on tunti aikaa ennen kuin luento alkaa. Ajattelin hakea kahvia ja silmäillä vielä kerran Strindbergin Isä-näytelmän läpi. Jos vaikka saisin jonkin hienon ajatuksen minianalyysiesseeni pohjaksi.

Päivän fiilis on hyvä: enää ei ketuta tai ikävä häiritse liikoja. Kuppi kahvia ja aurinkoinen syyspäivä kohottavat kummasti mieltä.

Kun ei vaan kulje

Tämä maanantai olikin sitten taas niitä päiviä. Niitä sellaisia, joita ei toivoisi kohdalle mitenkään turhan usein. Aamulla puolet tavaroista olivat hukassa, mustalle paidalle lätsähti hammastahnaa, keskelle otsaa oli yön aikana ilmestynyt finni ja aamukahvi jäi juomatta. Selvisin lopulta yliopistolle ajoissa, ja sain printattua kaikki suomen tunnin materiaalitkin ilman ongelmia. Tunti meni mukavasti, ja heitettyäni romuni toimistolle lähdin juoksemaan mutkan the Avella American Indian Studiesin kurssilukemiston perässä. Lukupaketti piti hakea tietystä copy shopista, ja löysin pienen haahuilun jälkeen oikean liikkeen. Paketti maksoi 36 dollaria, ja saatuani nivaskan käteen alkoi melkein itkettää: valtava pumaska skannattuja artikkeleita. En tiedä mikä tekijänoikeuslaki hommaa säätelee, mutta eikö näitä artikkeleita olisi millään voinut jakaa sähköisesti. En todellakaan tiedä mitä teen mokomalla pumaskalla kun kurssi on jouluun mennessä ohi. Ei sitä suoraan roskiinkaan tai kierrätykseen ilkeä heittää kun maksoi niin pitkän pennin. Palasin takaisin toimistolle, ja lukemistoa selatessani huomasin osan skannauksista olevan vinossa niin, että pumaskan sidos syö ylimmät kaksi riviä lukukelvottomiksi. Sähköisiä materiaaleja tuli vielä entistä pahempi ikävä. Sain toimistolla kuitenkin ilokseni toiselta TAlta lainaan vieraan kielen opetusmetodologian kurssille vaadittavan kirjan. Kirja maksaa sellaiset 100 dollaria, ja on muuten kurssin vetäjän itsensä kirjoittama. Ilkeämielisempi ihminen voisi sanoa kurssin järjestelyn vähän haiskahtavan, mutta minä luin kiltisti kirjasta kielioppiin keskittyvän kappaleen ja aloin kirjoittaa siitä kotitehtäväksi annettua referaattia. Referaatin jälkeen jäin vielä hetkeksi toimistolle lukemaan Strindberg-kurssille yhtä näytelmää, kunnes juoksin yhden jälkeen mutkan syömässä. Siinä pitsaa mutustaessani luin puhelimesta metodologian kurssin Moodlesta tulleen viestin: referaatin pohjana pitääkin käyttää uuden painoksen kielioppikappaletta, jonka kurssin vetäjä latasi juuri Moodleen kaikkien saataville. Pitää siis lukea kappale uudelleen ja mahdollisesti muokata referaattia sen pohjalta, oikein kivaa. Pupellettuani pitsani laskin, että ehdin hakea vielä kahvin mukaan luennolle, mutta kuinka ollakaan, Starbucksin ja kaikkien muidenkin matkalla olleiden kahvipaikkojen jonot olivat niin hirveät että kahvi jäi taas juomatta. Kiiruhdin Strindberg-kurssille ja luennon loputtua lähdin suoraa kämpille. Puolimatkassa muistin että se perhanan metodologiakirja jäi toimistolle, mutta en jaksanut kääntyä enää takaisin. Kun kotimatkaa oli jäljellä kolmasosa muistelin aamun suomen tuntia, ja tajusin yhtäkkiä että opetin 1. verbityypin tunnuksen päin honkia: jostain absurdista syystä opetin että molemmat vokaalit verbin lopusta poistetaan kun lisätään persoonapääte. Lopputulos on ihan lausumiskelvotonkin, ja vähän ihmettelen miten opiskelijani edes kyselemättä nielivät haihatteluni. Etenkin kun ovat jo koko viime viikon taivutelleet 1. tyypin verbejä aivan oikein fraaseissa ja mallin avulla. Kaikista vähiten ymmärrän mitä ihmettä päässäni on aamulla liikkunut kun olen aivan yksinkertaisen asian onnistunut sössimään näin. Kävin asian taululla läpi vielä esimerkkien avulla! Luulen suusanallisesti ohjeistaneeni oikein, mutta muistan elävästi kirjoittaneeni taululle esimerkit ja pyyhkäisseeni molemmat vokaalit verbien lopusta pois kun etenimme asiassa. Tiedä sitten mitä olen tunnilla puhunut. Eikun vauhdilla kämpille ja Canvasin (sähköinen oppimisalusta) kautta viestillä oikaisua ja nöyrimmät anteeksipyynöt menemään opiskelijoille. Täytyy tunneilla palata vielä asiaan luonnollisesti.

Nyt minä keitän ne kahdesti juomatta jääneet kahvit ja teen jotain ihan muuta kuin luen Strindbergiä tai Amerikan alkuperäiskansojen kertomusperinteestä. Kaivan kaapista maapähkinävoita, avaan Netflixin ja katson Supernaturalia jakson tai kaksi. Onhan se lohduttavaa omien mokailujen jälkeen muistuttaa itseään siitä, että huonomminkin voisi olla. Winchesterin veljeksillä kun sitä vasta huonoja päiviä onkin.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Perjantaisin Teaching Assistant Workshopissa laskemme aina tapaamisen aluksi päivän taikaluvun. Eilen taikaluku oli 16, eli 16% syysjaksosta on selätetty. Puolitoista viikkoa on prosenteissa jo aika paljon. Aika vuoroin matelee ja vuoroin lentää sen mukaan, pysähdykö potemaan koti-ikävää vai juoksenko tukka putkella yliopistolla. Osasin odottaa koti-ikävän iskevän jossain kohtaa, ja nyt se sitten on asettunut harmaana möykkynä taloksi jonnekin mieleni sopukoihin. Tosin huolestuttavampaa kai olisi jos kotiin ei olisi ikävä yhtään. Skype ja Whatsapp ovat hyviä lääkkeitä, joten ikävässä kieriskelyn ja sen ruokkimisen sijaan keskityn oleelliseen: täällä olemiseen ja elämiseen, suomen opettamiseen, omaan opiskeluuni ja tärkeimpänä tästä vuodesta nauttimiseen. Fulbright Centerin orientaatiossa meitä kehoitettiin sanomaan aina uusille mahdollisuuksille "kyllä", ja olen niitä mahdollisuuksia kartoittaessa tutkinut FIUTSin (paikallinen kv-opiskelijajärjestö) toimintaa ja tapahtumia. Ajattelin ensi viikolla käydä muutamassa vapaaehtoistoimintaa esittelevässä infossa: toisen kautta on mahdollista päästä paikallisiin peruskouluihin esittelemään omaa kulttuuriaan, ja toisen kautta järjestetään kulttuurivaihtoa kirjeenvaihdon muodossa. Kurssit teettävät paljon töitä, mutta joku vapaaehtoistoiminta voisi olla mukavaa vastapainoa artikkeleille ja tenteille. Paikalliseen peruskouluun tutustuminen olisi myös ihan ammatillisesti mielenkiintoinen kokemus.

Pidin eilen suomen kurssilaisille ensimmäisen quizin eli pikkukokeen, josta opiskelijani selviytyivät hienosti. Ensi viikolla on pakko kiinnittää huomiota enemmän sanaston kartuttamiseen, sillä se puoli on jäänyt häpeäkseni vähän lapsipuolen asemaan. Toisaalta alkuun oli pakko käydä läpi ääntämisasioita, vokaaliharmoniaa, vähän astevaihtelua sun muuta tarpeellista. Maanantaina ajattelin ottaa esille kasan 1. ja 2. tyypin verbejä opiskelelijoiden verbirepertuaarin kasvattamiseksi, ja kertailla siinä samalla viikonpäiviä ja ajan ilmaisemista. Tiistaina ohjaava lehtorini pitänee taas oman tuntinsa ja pidemmälle en ole vielä juurikaan ajatellut. Kotitehtävien kanssa on myös petrattava, olen antanut osan paikallisen sähköisen oppimisalustan kautta palautettavaksi ja osan suoraan kirjasta, ja olen vielä vähän kahden vaiheilla kumpi on kätevämpää. Parin viikon päästä on taas pikkukoe ja sitä seuraavalla viikolla suullinen koe ja välikoe. Paikallinen jatkuva kokeiden ja arvioitavien tehtävien syytäminen tuntuu todella vieraalta; palveleeko jatkuva kokeiden pitäminen oikeasti kielenoppimista? Etenkin kun laitos ja oikeastaan koko yliopisto painottaa kommunikatiivisuutta kieltenopetuksessa. Toisaalta kokeet ovat yksi tapa toteuttaa jatkuvaa arviointia: onhan se mukavampaa pystyä osoittamaan osaamistaan tasaisesti koko kurssin ajan kuin hermoilla kaiken ratkaisevasta lopputentistä. Puolensa ja puolensa siis. 

Paikallinen arvosanoista hermoilu kiinnitti huomioni jo orientaatioissa, ja nyt lukuvuoden alettua arvosanat ja arviointi ovat nousseet toistuvasti esiin laitoksen kokouksissa ja kursseilla. Itseäni eivät kurssieni arvosanat ole pääsääntöisesti juurikaan liikuttaneet: toki haluan suoriutua (ja olen suoriutunutkin) hyvin ja tehdyn työn näkyvän myös arvosanoissani, mutta jos nyt joku kurssi menee läpi rimaa hipoen niin mitä sitten. Sekä Arizonan että oman laitokseni orientaatioissa keskusteltiin pitkään arvosanojen inflaatiosta ja skenaarioista, joissa opiskelija valittaa arvosanastaan. GPA, the grade point average, nousee opiskelijoiden puheissa esille tasaiseen tahtiin ja siitä hermoillaan. GPA vaikuttaa opiskelijavalintoihin, pääainevalintoihin, stipendeihin, harjoitteluihin ja mahdollisesti jopa työllistymiseen. Yksi opiskelijoistani joutui sairastumisen vuoksi olemaan poissa viime tiistaina, ja menin lähes sanattomaksi kun hän pahoitteli minulle useampaan otteeseen jos hänen poissaolonsa takia saan heikompia arviointeja ohjaavalta lehtoriltani. Eipä ollut moinen mahdollisuus käynyt mielessä. Koto-Suomessa tilanne on hieman toinen, ja oman kokemuksenikaan mukaan kurssiarvosanoista ei juurikaan vedellä pultteja. Toisinaan ollaan tyytyväisiä jos kurssi menee edes läpi, ja arvosanan tultua kiitellään luojaa siitä että koettelemus on ohi (SUOP1 alias ämo, terkkuja tutuille). En nyt väitä että ainakaan oma kaveripiirini olisi millään hälläväliä-asenteella opinnoissaan liikkeellä, päin vastoin, mutta arvosanat eivät vain näyttele niin suurta roolia kuin täällä. En siis täälläkään osaa hermoilla kurssien arvosanoista, ennemmin on vain jännittävää nähdä mihin yllän täkäläisellä asteikolla ja vaatimuksilla.

Kävin eilen jälleen viikottaisella kauppareissulla hakemassa viikoksi syötävää. Olen yliopistolla usein sen verran pitkiä päiviä, että ruokakauppaan raahustaminen ei yksinkertaisesti huvita enää kun pääsen kämpille. Yksi ruokakauppareissu viikossa pitää myös hyvin kuukausibudjetissa. Söin viime viikolla viimeiset antihistamiinini, joten kipaisin hakemassa niitäkin samalla reissulla. Tuijottelin tarjontaa tovin ja nappasin lopulta alahyllyltä edullisen pakkauksen: 100 tablettia kustansi vain reippaat viisi dollaria. En tunnistanut vaikuttavan aineen nimeä, mutta koska paketissa luki selvällä englannilla että "antihistamine" ja "allergy relief" en jäänyt ihmettelemään. Olisi ehkä kannattanut, sillä kämpillä googlailtuani hetken selvisi että aineella on Suomessa lääkitty muun muassa Parkinsonin taudin lepovapinaa, ja että sitä sisältäviä valmisteita on myyty käsikaupassa viimeksi joskus 70-luvulla. Ja että se on luokiteltu Suomessa kolmiolääkkeeksi sen voimakkaasti väsyttävän vaikutuksen vuoksi. Että sellainen antihistamiini tämä difenhydramiini. Allerginen nuhani tyssäsi kuitenkin kuin seinään, joten ei parane turhaan valittaa. Samalla muistui myös mieleeni Egyptin reissu, jonka teimme naisporukalla siskojen ja äidin kanssa joskus kymmenisen vuotta sitten. Puolessa välissä lomaa minuun ja isosiskooni iski vatsatauti, joten matkaoppaan neuvosta haimme hotellin viereisestä apteekista helpotusta. Apteekista saamamme tabletit auttoivat tehokkaasti, mutta kyllähän se vähän huvitti kun Suomessa selvisi että vastaavaa valmistetta on käytetty Suomessa aikoinaan tuberkuloosin hoitoon. 

Päivän fiilis on leppoisa joskin harmaa: ulkona sataa ja tuulee ja mikään muu kuin kollareissa hengaaminen ei huvita. En ole pitkään aikaan neulonut mitään, ja nyt syksyn tullen himottaisi aloittaa taas joku pieni tai iso projekti. Pitänee siis tutustua paikallisiin lankakauppoihin. Skypettelin aamulla Suomeen siskontytön syntympäivän kunniaksi, ja huomiseksi olen sopinut Borderlands-pelitreffit. Lokakuu on Hallweenin kuukausi, ja kaupat täyttyvät jo Halloween-krääsästä ja karkeista. Eilen Targetissa kanssani samalla hyllyllä karkkivalikoimaa tutkinut nainen kysyi minulta kuinka monta lasta uskon tulevan "trick-or-treat"-kierrokselle luokseni. En usko että kellarihuoneistoni oven taakse eksyy karkinkerääjiä, mutta juttelin naisen kanssa tovin muista Halloween-perinteistä. Kohtaaminen muistutti kuinka kummallisessa välitilassa täällä elän: olen maassa pidempään kuin turisti, mutta kuitenkin vain vierailijana. 

Unelmia ja opiskeluhommia

Lukuvuoden ensimmäisen päivän hyvä fiilis jatkui mukavasti viikonloppuun asti ja ylikin. Perjantaina jäin yliopistolle vielä kurssien jälkeen suunittelemaan seuraavan viikon oppitunteja, ja siinä sivussa ehdin skypetellä myös kotiin Tampereelle. Lopulta puoli neljän aikoihin keräilin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin Subwayn kautta kämpille. Kampuksella kävi jännittynyt kuhina ja yliopiston väreihin, violettiin ja kultaan, sonnustautunutta väkeä vaelsi pienemmissä ja suuremmissa joukoissa siellä täällä. Subiani odotellessa ehdin ilmiötä jo hetken kummastella, kunnes muistin mitä kampuksella ja yliopiston Facebook-ryhmissä oli koko viikko kärsimättöminä odotettu: UW:n ja Stanfordin välistä jalkapallo-ottelua. Yliopiston jalkapallostadion Husky Stadium oli loppuunmyyty: peliä saapui seuraamaan ennätykselliset 72 027 katsojaa! Itse en (vielä) amerikkalaisen jalkapallon sääntöjä tunne tai yliopistojalkapallon sarjojen päälle ymmärrä, mutta ilmassa oli selvästi urheilujuhlan tuntua. Paikallisten iloksi Washington Huskies voitti ottelun selvin luvuin 44-6, Go Huskies!

Kuten edellä jo mainitsinkin, ovat yliopiston värit violetti ja kulta. Kirkkaan violetteja paitoja näkee kampuksella ja kaupungillakin tasaiseen tahtiin, ja itseänikin kutkuttaisi hankkia sellainen. Ongelmaksi on nyt vain muodostumassa valinnan vaikeus: erilaisia paitoja kun on vain noin sata eri mallia. Löytyy paitaa yksinkertaisesta t-paidasta neuletakkeihin ja huppareihin, ja useammalla eri kuosilla tietenkin. Paitojen lisäksi haaveilen myös kirkuvan violeteista urheilutrikoista, sellaisissa kelpaisi sitten Atalpassa vuoden päästä jumpata menemään. Jos vaatteet eivät kiinnosta, niin fanituotekauppa tarjoaa kyllä muitakin vaihtoehtoja: miten olisi puutarhatonttu? Tai kehykset auton rekkarin ympärille? Ai ei, no entäpä sitten valokuvakehys, minijääkaappi tai joulukuusenkoriste? Yliopiston kirjakaupankin yhteydessä toimii fanituotekauppa, ja koska olen nyt hieman hämilläni tästä tavarataivaan tarjonnasta jätän shoppailun toiseen ajankohtaan.

Viikonloppu vierähti ensimmäisistä päivistä toipuessa ja tuntisuunnitelmia askarrellessa. Omille kursseilleni oli myös heti artikkeleita ja novelleja luettavana, joten lueskelin niitäkin aina muun välissä. Otin Fulbright-ohjelmani American studies -vaatimuksen täyttääkseni peruskurssin American Indian Studies -laitokselta. Kurssi on johdatuskurssi Amerikan alkuperäiskansojen tutkimukseen, ja nyt ensimmäisen luennon jälkeen olen hieman pettynyt. Kurssille on luettava iso artikkelipumaska ja luennot ovat ilmeisesti pitkälti luennoitsijan ja meidän opiskelijoiden vuoropuhelua ja ajatusten pallottelua. Ihan mukava ajatus kyllä ja periaatteessa kannatettava opetusmetodi, mutta koska kyseessä on yli sadan hengen massaluentokurssi ja aiheena johdatus tutkimukseen, olisin halunnut tiukkaa faktaa ja hyvin jäsenneltyjä luentoja sen ajatusten pallottelun pohjaksi. Luettuani kurssin syllabuksen alkoi melkein naurattaa: kokeet koostuvat pelkistä monivalintatehtävistä! Alun naureskelun jälkeen alkoi huolestuttaa, minkälaista tietoa/osaamista koe oikein edellyttää jos kysymykset voivat olla monivalintakysymyksiä? En tuomitse kurssia kuitenkaan vielä täysin, sillä onhan quarter vasta aivan alussa. Katsotaan siis mitä tuleman pitää. Kaksi muuta kurssiani vaikuttavat tähän asti oikein mielenkiintoisilta ja hyvin toteutetuilta. August Strindbergin töitä käsittelevä seminaari teettää varmasti töitä, mutta toisaalta aihe on mielenkiintoinen ja on ihanaa olla pitkästä aikaa kirjallisuuskurssilla. TA:n tehtäviäni tukeva Language Teaching Methodology on minulle pakollinen, ja ainakin toistaiseksi myös varsin hyödyllinen kurssi: uskon sen täydentävän kivasti S2-kokonaisuuttani ja pohjustavan hyvin myös vuoden päässä häämöttäviä pedagogisia opintoja.

Suomen kurssi on lähtenyt rullailemaan mukavasti eteenpäin ja olen löytämässä jälleen oman rytmini opetuksessa. Suunnittelu nielee vielä melkoisen paljon aikaa, mutta huolella suunniteltu tunti on mukavampi toteuttaa kuin nopeasti kasaan raapaistu hajatelma. Ja on sanomattakin selvää, että siitä hyvin suunnitellusta ja ajatellusta tunnista saavat myös opiskelijat enemmän irti. Lukuvuoden alkuun kuuluu paljon muutakin suunnittelua, ja tänään kokoustimmekin yhdessä suomen lehtorin ja professorin kanssa suomen opetusohjelman ajankohtaisista asioista. Sovimme siinä samalla  myös muutaman tapahtuman tulevalle lukuvuodelle. Tapahtumista jutellessamme muistin jälleen aikomukseni ottaa suomalaiset juhlapäivät jotenkin osaksi opetusta. Harmi vain olen surkea muistamaan eri juhlapäiviä, ja koska ostin nykyisen kalenterini Münchenistä en voi luottaa kalenterinikaan tukeen. Höttöpäisyyteni vuoksi tämän päiväinen kansallinen korvapuustipäiväkin meni siis sivu suun. No, otan juhlan puheeksi huomenna alkulämmittelynä tms jännänä kulttuuripalana ja merkitsen kaikki vähänkin tärkeät juhlapäivät kissan kokoisilla kirjaimilla kalenteriini vastaisuuden varalle.

Juhlapäivien lisäksi minun pitäisi päivittää kalenteriani muutenkin. Laitoksen kokouksissa on mainittu nyt useamman kerran SASS:n (Society for the Advancement of Scandinavian Study) vuotuinen konferenssi. Kyseessä on siis vuonna 1911 perustettu skandinavistiikan tutkimuksen seura, joka järjestää vuosittain lukuisia tapahtumia, luentoja, jne. Tapahtumista tärkein on seuran akateeminen konferenssi, joka järjestetään tänä vuonna Minneapolisissa toukokuun alussa. Laitos rohkaisee opiskelijoitaan osallistumaan konferenssiin omalla esitelmällä jos vain mahdollista, ja innostuin ainakin alustavasti itsekin. Sivusimme asiaa myös ohimennen suomen oppiaineen pikkukokouksessamme, ja sain kuulla laitoksen kyllä tukevan konferenssiosallistumistani rahallisesti jos vain haluan osallistua. Jos siis saan kasattua graduni tämän kuun aikana järkevälle mallille kirjoitan esitelmäabstraktin sen pohjalta ja haen konferenssiin mukaan. Olisihan se aika saavutus päästä puhelemaan gradustaan kansainväliselle tutkijajoukolle! Kirsikkana kakun päällä Minneapolisissa majailee myös yksi meistä kolmesta suomalaisesta FLTA:sta; hoituisi siis tervehdyskäynti samalla reissulla. Merkitsen siis kalenteriini alustavasti deadlinen konferenssiin hakemiselle, katsotaan kuinka käy.

Näillä eväillä on hyvä käydä gradunkin kimppuun

Viikko alkoi harmaassa säässä, ja todennäköistä on että ihanan aurinkoiset ja lämpimät päivät alkavat olla taakse jäänyttä elämää. Tilalle saapuvat syksyiset sateet ja harmaa taivas. Toisaalta pidän kirpeästä syyssäästä ja otan muutoksen tervetulleena vastaan: minun vuoteni alkaa aina syksystä uuden lukuvuoden myötä, ja silloin tunnen itseni kesän jäljiltä energiseksi ja pystyväksi. Ja tuohan syksy mukanaan myös pimenevät illat, kynttilänvalon ja uudet neuleprojektit. Ja pumpkin spice latten Starbucksin valikoimiin, oi onnea. Tervetuloa siis Seattlen syksy, olen sinua jo odotellutkin! Paikalliset tosin painelevat edelleen kaupungilla sandaaleissa ja shortseissa, itse kaivoin baskerin esiin viime viikolla ja sain muutamia pitkiä katseita. Valittelin jo viime viikolla kylmää tuulta ja sain norjan TA:n ihmettelemään miten voin palella, olenhan suomalainen (heh heh). Vastasin että salaisuus on säänmukainen pukeutuminen ja oman olotilan kuulostelu: kun ymmärtää pistää tarpeeksi vaatetta päälle ei palella. Olen itse huono kylmänsietäjä, oikeastaan aikamoinen vilukissa, joten anteeksi jos tulin tuhonneeksi myytin kylmälle immuuneista suomalaisista.

Päivä fiilis on hyvä: kaikki sujuu ja kaikkea jännää on luvassa. Opetus maistuu ja oma opiskelunikin on lähtenyt hyvin käyntiin. Yliopistolla on mukavaa ja työhuone alkaa tuntua omalta somistusprojektin edetessä. Mikäpä tässä on ollessa.

Ai niin, tänään julkistettiin muuten fysiikan Nobel-palkinnon saajat. Palkinto meni kolmelle tutkijalle, joista yksi on UW:n fysiikan emeritusprofessori David J. Thouless. Ei mikään turha yliopisto tämä UW.