Tulevaisuudensuunnitelmia

Taas pyörähti uusi viikko käyntiin. Mielenosoitukset ja protestit jatkuvat edelleen ympäri kaupunkia ja uusia tapahtumia syntyy jatkuvasti Facebookiin. Viikonloppuna Trumpin maahantulokieltoa vastustettiin muun muassa Sea-Tacin lentokentällä ja tänään myös yliopiston keskusaukiolla. Vastaavia protesteja on ympäri maata (ja myös rapakon takana mm. Lontoossa ja Manchesterissa), eikä niille ole näkyvissä loppua ainakaan ihan heti. Maahantulokielto on herättänyt huolta myös meidän FLTA-stipendiaattien facebook-ryhmässä; erityisesti Lähi-idän maista kotoisin olevat ovat aiheellisesti huolissaan tilanteen kehittymisestä. Vähän irvokkaanakin kontrastina kollegoiden huoliin varasin lauantaina viikonloppureissun Kanadaan. Näin ne omat etuoikeudet konkretisoituvat ja lyövät vasten kasvoja. Mikä minulle on pikkujuttu, on irakilaiselle kollegalleni yhtäkkiä täysi mahdottomuus.

Kevätjakson kurssitarjonta on esillä jo netissä ja selailin tänään aikani kuluksi valikoimaa. Tarjolla olisi useampi mielenkiintoinen kirjallisuuskurssi, joista johtui jälleen mieleeni se sivuainegradu. Siitä asti kun vaihdoin pääaineeni Suomen kirjallisuudesta suomen kieleen, olen tasaisin väliajoin pyöritellyt mielessäni sivuainegradun tekemistä. Kirjoitin kanditutkielmat sekä kirjallisuuden että suomen puolelle, ja jotenkin houkuttaisi sama symmetria maisteritasollakin. Ehkä se olisi myös eduksi työmarkkinoilla? Jos, ja toivottavasti kun, saan hyväksiluettua joitakin täällä tekemiäni kursseja, ei minulta puuttuisi syventävistä kuin muutama hassu kurssi! Sen seminaarin ja tutkielmapiirin ja itse tutkielman lisäksi tietenkin... Luulen, että tämä on nyt osittain jotain opiskeluajan lopun lähenemisestä johtuvaa oireilua. Eihän se nyt ihan tervettä ole miettiä sivuainegradua kun se pääaineen gradukin on vielä vahvasti työn alla. Yliopistolla on vain niin mukavan turvallista. Ja opiskelu on kivaa: aina on tarjolla jotain uutta ja mielenkiintoista. Toisaalta olen kyllä nyt nämä viimeiset kaksi lukuvuotta jo pitkittänyt valmistumistani melko lahjakkaasti pakenemalla kahdesti ulkomaille. Ehkä se olisi aika vain myöntää näiden opiskelujen nyt toistaiseksi olevan tässä, kirjoittaa se gradu loppuun, tehdä pedagogiset ja ottaa paperit ulos. Varaan kuitenkin vielä täksi kevääksi itselleni oikeuden opiskella jotain ihanan turhaa, esimerkiksi khmerin alkeiskurssi sopisi aika nätisti kalenteriini. Ja kielten opiskeluhan ei itseasiassa edes ole turhaa, sillä mistäpä sen tietää jos vaikka joskus käyn Kambodžassa. Eikös turisteja aina kehoiteta opettelemaan edes perusfraasit kohdemaan kielellä? 

Mako pääsi örkkiä karkuun, mutta minun on kai vain annettava periksi ja ruvettava aikuiseksi.

Kurssien selailun lisäksi pläräsin netistä mahdollisia kesätyöpaikkoja ja ihan mielenkiinnosta myös avoimia äidinkielen/S2-opettajan paikkoja. Kesätyön hakemisesta tulee tavallistakin rasittavampi projekti nyt kun palaan takaisin vasta kesäkuun puolella. Heittelen hakemuksia menemään kuitenkin, eipä se muu auta. Ja hakematta nyt ei ainakaan töitä heru. Työnhakuun on aktivoiduttava muutenkin tosissaan kun paluuni lähestyy: opintotuet on nyt käytetty ja leivän syrjässä olisi siis pysyttävä muilla keinoin. Kai sitä siksikin olisi vihdoin hyvä saada se tutkinto pakettiin ja sanoa näkemiin yliopistolle. Ainahan sitä voi mennä avoimeen tai kansalaisopistoon tyydyttämään valmistumisen jälkeisiä opiskeluhimoja. Ja sitten kun on se tutkintopaperi kädessä pääsen kilpailemaan kunnolla niistä opettajan töistä: täällä omien kurssien opettaminen on vain vahvistanut kutsumusta alalle. En nyt vielä ota kesätöistä kummempaa pulttia; parempi keskittyä ensin hoitamaan tonttinsa hyvin täällä. Opetus sujuu nyt oikein hyvällä tahdilla ja opiskelijat edistyvät vauhdilla. Olen nyt aloittanut ajoissa jo seuraavan jakson suunnittelun, sillä haluaisin sisällyttää siihen jonkin koko kurssin kestävän projektin. Mietin myös vaihtoehtoa niille jatkuville pikkukokeille.  Etenkin viron TAlta olenkin saanut hyviä ajatuksia asiaan.

Tammikuu alkaa olla lopuillaan ja sää on kääntynyt lämpimämpään suuntaan. Koska viime perjantaina oli lämmintä jo yli kymmenen astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, koin sopivaksi kaivaa nahkatakin taas esiin. Tälle pimeän pohjolan kasvatille koitti kevät nyt! Kun kevät tästä tosissaan etenee pitänee ehkä kehitellä joku vaihtoehto nyt päässä tiukasti pysyvälle baskerille. Seattle spirit on kai tarttuvaa lajia, sillä itsepäisesti kieltäydyn hankkiutumasta sinne kampaajalle vaikka hiuksisto muistuttaa lähinnä epämääräistä moppia. Koska moppitukka kuitenkin häiritsee sen verran etten kehtaa kulkea ilman päähinettä ihmisten ilmoilla, on pian alettava kehittelemään jotain huiviviritelmiä. Huiveja onneksi löytyy jos jonkinlaista, ja äitikin lohdutti että erilaiset huiviviritykset ovat aina näyttäneet hyvältä päässäni. Positiivista on kai myös se, että saan hiukseni pian ponnarille ensimmäistä kertaa moneen vuoteen! Sellaiselle surkealla pienelle töpöponnarille, mutta ponnarille kuitenkin. 

Päivän fiilis on hyvä. Viikonloppu oli vähän vetämätön mutta tänään olen taas jotenkin täynnä energiaa. Toivottavasti energisyys jatkuu ja saan kanavoitua sen oikein. Tammikuu on loppu ja helmikuu alkaa, reilut viisi kuukautta jäljellä siis. Puolessa välissä porskutellaan, ja juuri nyt aika tuntuu kiitävän liiankin nopeasti. Kahden viikon päästä lähden viikonlopuksi Kanadaan ja siitä kahden viikon kuluttua saankin taas vieraan. Äiti ja isä lupasivat pakastaa minulle pari Runebergin torttua ja vieraileva luennoitsijamme toi pyynnöstäni minulle Fazerin sinistä ja Marianneja. Vielä kun olisi maksalaatikkoa. Kyllä: kaikista suomalaisista ruuista onnistuin viime viikolla kehittämään itselleni ikävän juuri maksalaatikkoon. Äiti ja isä lupasivatkin varata paluupäiväkseni pakastettujen Runebergin torttujen kyytipojaksi ämpärillisen maksalaatikkoa ja pullon ketsuppia. 

(Epä)tavallista

Tässä taannoin kun tuijottelin kellarikämppäni ikkunasta Seattlen harmaata taivasta ja edestakaisin juoksevien naapureiden jalkoja, ymmärsin ohittaneeni ihan huomaamatta jonkinlaisen virstanpylvään: tästä uudesta elinpiiristäni, päiväjärjestyksestäni, ihmisistä ja muusta on tullut tavallista. Ensimmäisten kuukausien ihmetys on tiessään ja tilalle on astunut sellainen tasainen ja ennustettava päivästä toiseen elely. Ihan mukavaa toisaalta, kukapa sitä koko ajan jaksaisi ihmeissään olla. Olin jo tyystin vajoamassa suloisiin arjen rutiineihin, kun kaikki heittikin jälleen ympärilläni kuperkeikkaa: viimeinen viikko on ollut kaikkea muuta kuin harmaa tai tavallinen. Viime viikon perjantaina Trump vannoi presidentinvalansa ja viimeisen viikon tuore presidentti on pysynyt tasaisesti otsikoissa pääasiassa ei-niin-imartelevissa yhteyksissä. Muun muassa valkoisen talon nettisivujen uudistus, valatilaisuuden katsojamäärä, "vaihtoehtoiset faktat" ja #badasslands ovat puhuttaneet viimeisen viikon aikana.  Heti perjantaina Seattle täyttyi mielenosoituksista ja myöhään illalla yliopistolla mielenilmaus yltyi paikoin väkivaltaiseksikin. Protestien kohde oli yliopiston republikaaniopiskelijoiden järjestämä tilaisuus, johon oli kutsuttu puhujaksi Milo Yiannopoulos (jota Nyt muuten tituleerasi "Amerikan Tynkkyseksi", juttu täällä). Yliopiston keskusaukiolle kerääntyi satoja ihmisiä ja Trumpin/Yiannopoulosin kannattajien ja vastustajien välille syntyi nopeasti sanaharkkaa. Paikalla oli poliiseja mellakkavarusteissa, mistä huolimatta illan aikana lentelivät niin kivet kuin maalilla täytetyt ilmapallotkin. Illan aikana sattui myös ampumavälikohtaus kun Trumpin kannattaja ampui Yiannopoulosta vastaan protestoinutta miestä. Ampuja ilmoittautui itse poliisille illan aikana ja vetosi itsepuolustukseen. Muuten sekä erilaiset mielenilmaukset että Trumpin kannattajien tapahtumat sujuivat Seattlen poliisin mukaan rauhallisesti. Itse pysyin yliopistolta kotiin päästyäni visusti neljän seinän sisällä ja kuuntelin U Districtin yllä lentävien uutis- ja poliisihelikoptereiden pörinää pitkälle iltaan.

Lauantaina Seattlessa järjestettiin DCn naisten marssin sisartapahtuma, joka keräsi keskustaan valtavat joukot marssijoita. Osallistujamäärän arviot vaihtelevat 100 000 ja 130 000 välillä, eli paikalle saapui  noin tuplamäärä odotettuun 50 000 verrattuna. (EDIT: marssijoita on arvioitu olleen jopa 175 000!) Marssi sujui pääosin rauhallisesti ja ainakin oman kokemukseni mukaan tunnelma oli hyvin positiivinen koko tapahtuman ajan. Paikalla oli paljon perheitä ja ihmisiä laidasta laitaan. Marssilla oli sen suunnittelun alkuvaiheessa tarkoitus nostaa esille lähinnä naisten oikeuksia, mutta se laajeni nopeasti kattamaan myös muiden ryhmien, kuten värillisten (people of color/POC), sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sekä maahanmuuttajien, oikeuksien edistämisen. Marssi sai runsaasti positiivista mediahuomiota, mutta sitä on myös kritisoitu (kritiikkiä myös täällä). Monen oikeuksiensa puolesta jo pitkään taistelleen pelkona on, että lauantain innostus jää lyhytaikaiseksi: tyytyväiset valkoiset cis-sukupuoliset heteronaiset mirripipoissaan voivat palata mukavasti päiväjärjestykseensä ja taputella itseään selkään nyt kun ovat harrastaneet vähän kansalaisaktivismia. Syvä rotujako on edelleen todellisuutta Yhdysvalloissa, ja moni kysyykin nyt, missä naisten marssin liikkeelle saamat ihmismassat olivat Black Lives Matter -protestien aikaan tai kun Standing Rockin mielenosoittajat kaipasivat tukea. Erilaisia mielenilmauksia on suunnitteilla pitkin kevättä ja vain aika näyttää, kuinka moni naisten marssin osallistujista koki pidempiaikaisen herätyksen kansalaisaktivismiin ja näkemään myös omien ympyröidensä ulkopuolelle.

Pinkeistä pipoista hattaraunelmiin: häähössötys on ottanut nyt oikein tosissaan tulta alleen ja viimeisten viikkojen aikana ei ole ollut oikeastaan päivääkään ilman jotain häihin liittyvää. Niin se sisäinen bridezillani nostaa päätään hitaasti mutta varmasti. Kutsujen suunnittelu on roikkunut tehtävälistalla viime syksystä asti, mutta nyt laitoin suunnittelutyön oikeasti käyntiin. Etsyn ja blogien selailun jälkeen latasin ihan näppäränoloisen suunnitteluohjelman, ostin Etsystä mieleiset kuvitukset ja sorvasin kutsun suurinpiirtein valmiiksi. Ainoa harmaita hiuksia aiheuttava osa oli kutsuun liitettävä runo: en halua mitään ylettömän siirappista lässyä, mutta toisaalta runon poisjättäminenkään ei ole vaihtoehto. Suuri osa netissä keskustelupalstoilla ja blogeissa ehdotelluista runoista on suorastaan yli-imeliä, ja sitten on niitä, noh, vähän masentavampia rakkausrunoja. "Kaikki rakkausrunot on aina joko lässyjä, härskejä tai sit sellasia raadollisia, missä erotaan tai vähintäänkin mies hakkaa" tiivisti muuan ystävä, enkä voi olla eri mieltä. Sama ongelma tuntuisi olevan myös ah niin romanttisissa rakkaustarinoissa. Googlasin tunnettuja kirjallisia ja myyttisiä rakkaustarinoita, ja melkein kaikissa oli joko ankea loppu tai muuta epäilyttävää: Romeo ja Julia: molemmat kuolevat; Tristan ja Isolde: molemmat kuolevat suruun; Daisy Buchanan ja Jay Gatsby: pakkomielle ei ole romanttista; Catherine ja Heathcliff: katkeruutteen päätty tämäkin; Pieni merenneito ja prinssi: Disneyllä on toki sokerinen loppu, mutta satusetä Andersenin versio onkin jotain ihan muuta. Tämäkin lista esimerkiksi on osittain ihan kummallinen, kenen mielestä Anna Karenina on muka ihana rakkaustarina? Noh, onhan siellä Kitty ja Levin, myönnetään. Mutta Vaarallisia suhteita, miksi se on tuolla listalla? Ajattelin ensin nimetä pöydät numeroinnin lisäksi kuuluisien pariskuntien mukaan, mutta alan tulla toisiin ajatuksiin noita listoja selailtuani... Runoasia onneksi ratkesi lopulta kun päädyin käyttämään yhtä Saarikosken runoa, jonka olin napannut talteen jo joskus vuosi sitten. Ehkä laitan runonpätkiä pöytiinkin, saa nähdä.

Häähössötyksen lisäksi olen nyt päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja naputtaa sen gradun valmiiksi. Ilmeisesti on turhaa odottaa sen kirjoittavan itse itsensä, joten laadin kalenteriini nätin aikataulun itselleni: tästä lähtien viikko-ohjelmaani kuuluu opetuksen ja luentojen lisäksi myös gradun kirjoittamista. Ja nyt kun saatan asian julkiseksi en voi enää perääntyäkään. Olisihan se noloa tällaisen julkisen julistuksen jälkeen olla tekemättä mitään. Ensi viikolla on hyvä aloittaa, sillä laitokselle tulee vieraileva luennoitsija Suomesta, ja hän opettaa vierailunsa ajan myös minun alkeiskurssiani. Saan siis koko viikon vain seurailla opetusta. Ensi viikolla minun on myös naputettava ainakin yksi minianalyysi skandinaavisen lastenkirjallisuuden kurssille. Tämä talvijakso tuntuu etenevän aivan liian nopeasti, ja jos en nyt naputa esseitäni aikataulussa olen ihan oikeasti lirissä.

Päivän fiilis on hyvä mutta väsynyt. Nukuin aamulla melkein pommiin ja koko päivä on mennyt jotenkin puoliteholla. Ruokakaupassa pitäisi taas käydä ja pyykkiäkin pestä. Stipendini toisen erän siirtäminen suomalaiselta tililtäni amerikkalaiselle tililleni tuotti hieman ongelmia, mutta sain vihdoin rahat liikkeelle. Nyt pitäisi sitten vastustaa kiusausta tuhlata alemyynneissä helmikuun ruokabudjetti. 

Out with the Old, In with the New

Se olisi sitten uusi vuosi ja uudet kujeet! Edellisestä postauksesta onkin kulunut luvattoman paljon aikaa (pahoitteluni), mutta toisaalta syyni hiljaiseloon on mielestäni ihan kohtuullinen: minä olen ollut lomalla. Ja vieläpä sen hartaasti odotetun miesvieraani kanssa. Myönnän rehellisesti, että jätin road tripin ajaksi koneen ja kaiken edes etäisesti opiskeluun viittaavan kämpille Seattleen. Tämä arjen pakoilu jatkui niin kauan kuin mahdollista. Käytännössä siis talvijakson alku pääsi ehkä vähän yllättämään, minkä seurauksena väsäsin sitten suomen alkeiskurssin jatkon syllabusta ja Canvas-alustaa jakson alkua edeltävänä päivänä näppis savuten. Nyt talvijaksoa on eletty jo melkein kaksi viikkoa ja minäkin alan saada taas jutun juonesta kiinni.

Noh, first things first, niin kuin se Selviytyjien juontajakin jaksaa aina muistuttaa: se road tripin mysteerikohde nimittäin. Kohteemme oli absurdien unelmakaupunkien grand old lady Las Vegas, jossa vietimme jouluaaton ja joulupäivän. Kun tämä Fulbright-vuoteni varmistui, oli Las Vegas varmaankin ensimmäinen kaupunki, joka pääsi must see -listalleni. Koskapa mieskin oli kovasti Vegasissa vierailusta innoissaan, oli varsin luonnollista hoitaa visiitti joululomalla. Parasta kaupungissa oli ehkä se, kuinka se vastasi oikeastaan lähes prikulleen mielikuvaani siitä: keskellä ei-mitään kohoava valtava kulissikaupunki, jonka kaduilla turistimassat vaeltavat hotellista toiseen päällimmäisenä ajatuksena omat mieliteot. Tosin tämähän koskee nyt lähinnä vain sitä yhtä kaupunginosaa, The Stripiä, jolla ne megalomaaniset hotellit pönöttävät toisiinsa likistyneinä. Ajoimme myös lähiöiden halki matkallamme Hooverin padolle ja takaisin, ja ne olivat mielestäni yhtä uneliaita ja tavallisia tallaajia täynnä kuin muuallakin. The Strip nyt vain tuntuu olevan koko Vegasin metonyymi, ja siellä mekin aikamme suurimmaksi osaksi kulutimme. Strip toi mieleeni nopeasti valtavan yökerhon: illalla hämärästi valaistuna, musiikin soidessa ja ehkä pienessä nousussa joku Union tai Fat Lady ovat ihan meneviä paikkoja, mutta kun valomerkki tulee ja näet paikan valot päällä, on näky jokseenkin masentava. Parempi vertailukohde tosin Vegasille olisi varmaan joku Rodeo (mää oon Tampereelta, joten nämä esimerkitkin ovat nyt tamperelaisia): hämärässä ja valojen välkkyessä se kaikki mauttoman rajoilla pyörivä krääsä ja lavastus on ihan kivaa, mutta valot päällä lähinnä koomista. Sama päti Vegasiinkin, ja päivällä Stripillä käveleminen tuntui jotenkin todella oudolta.

The Miragen edustalla oleva tulivuori, jonka pitäisi purkautua valoshown ja musiikin saattelemana joka ilta. Sanon pitäisi, koska olimme paikalla hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa, odotimme puoli tuntia mutta mitään ei tapahtunut. Buu.

Teimme päiväretken Hooverin padolle: hirvittävät laumat turisteja ja kylmä tuuli, mutta komea rakennelma.

Olin varannut meille huoneen kahdeksi yöksi The Miragesta. Valinta oli varsin hyvä, sillä sijainti oli ihan kymppi ja koko hotelli itsessään sopivan ylellinen sellaisella vegasmaisella tavalla. Hotellin alakerrassa oli myös kasino, jossa kävimme muutaman kerran pelailemassa. Voitin ensimmäisenä iltana 90 dollaria Titanic-yksikätisestä, ja sen ansioista jäin pelailuistani lopulta plussan puolelle. Voittaminen olikin hauska kokemus myös siihen liittyvän shown puolesta: yhtäkkiä kone alkoi huutaa jokaisesta kaiuttimesta jotain satunnaisia vuorosanoja Titanicista ja näyttöön levähti peruspelin sijaan jokin bonuspeli, jota napsuteltuani kone alkoi huutaa My heart will go on -biisiä ja naputtaa peruspeliä itsekseen voittojen kertyessä. Performanssin kruunasivat välkkyvät valot ja lopuksi näytöllä lentelevät kolikot ja jalokivet. Ei ihme että uhkapelaamiseen jää koukkuun. Kasinoilla kiertely oli itsessään jo jonkinlainen turistikokemus, joskin meno muistutti suurimmassa osassa hieman kieroutuneesti ruotsinlaivaa. Vanhat tädit ja sedät istuivat parhaimmillaan pyjamat päällä pelikoneen edessä tupakkaa ketjussa poltellen, tarjoilijat tuovat juotavaa mukavasti siihen pelikoneen ääreen ja valaistus on armeliaan hämärä. Hotellin buffetkin oli kovasti samaa tasoa kuin ruotsinlaivalla. Hotellin puitteet olivat komeat, mutta ihan tavallisia tallukoita siellä vaelsi ympäriinsä.

Olin varannut meille jouluaatoksi liput Baz Luhrmanin musikaalishow'hun, mutta sain esityspäivänä sähköpostitse tiedon esityksen peruuntumisesta. Pohdiskelimme aikamme pitäisikö yrittää etsiä jokin toinen show, mutta matkan rasitukset veivät voiton ja tyydyimme ihmettelemään The Stripin nähtävyyksiä. Hyvää ruokaa, Bellagion tanssivat suihkulähteet, Caesars Palacen ostoskeskus ja muutama kierros kasinoilla olivat aivan tarpeeksi ohjelmaa iltoihimme. Vegasista jäi lopulta ihan hyvä maku suuhun, ja voisin kuvitella matkaavani sinne toistekin. Onhan se kauhea nautintojen ja paheiden pesä ja kummallinen aikuisten leikkikenttä, mutta silti omalla tavallaan jotenkin vaikuttava. Kaikissa kaupoissa, ravintoloissa ja hotelissa palvelu oli poikkeuksetta ensiluokkaista, vaikka hinnat olivatkin paikoitellen aika kamalia turistihintoja. Vegas oli helppo kaupunki olla turisti, ja sehän sen päällimmäinen tarkoituskin lienee.

Vegasin lisäksi emme piipahtaneet matkalle osuneista suurista kaupungeista kuin San Franciscossa. Ajoimme ensimmäisenä päivänä kellon ympäri koko Oregonin halki aivan Kalifornian pohjoisosiin lähelle Crescent Cityä, ja osittain laiskuudesta, osittain säästösyistä nukuimme autossa. Yöpymiseen sopivan paikan löytäminen tuotti hieman tuskaa, mutta lopulta kurvasimme vain tienposkeen levähdyspaikalle. Aamun sarastaessa huomasimme nukkuneemme merelle kurottavalla kallionkielekkeellä, jolta oli mahtavat näkymät auringon noustessa vuorten takaa. Heräilimme rauhassa ja katselimme auringonnousua ennen kuin jatkoimme matkaa kohti San Franciscoa. Pysähdyimme matkalla ihastelemaan punapuita, mutta muuten päästelimme kutakuinkin yhtä mittaa San Franciscoon asti. 

San Franciscossa vietimme vain yhden yön. Hostellimme oli aivan kaupungin keskustassa, joten tutustelimme kaupunkiin iltapäivän ja illan aikana. Seuraavana päivänä kävimme aamupalalla samassa korttelissa olevassa dinerissa, joka oli kuin suoraan amerikkalaisimmista kuvitelmistani. Palvelu oli herttaista, ruoka oli hyvää ja kahvikin oli ihan damn fine! Ja ne pancakesit! Aamupalan jälkeen ajelimme vielä mutkan Eagle's point -näköalapaikalla ihmettelemässä Golden Gate -siltaa, ja valokuvien räpsimisen jälkeen lähdimme taas tien päälle. Silta oli komean näköinen aamusumussa, mutta vielä komeampaa oli ajaa sillan yli edellisenä päivänä. Ajomatka San Franciscoon oli ollut pitkä, ja ai sitä helpotusta ja jännittynyttä riemua kun Golden Gate vilahti ensimmäisen kerran näkyviin kukkuloiden välistä.

San Franciscosta jatkoimme kohti sisämaata ja Vegasia. Kartturille kävi pieni moka, jonka seurauksena jäimme melkein jumiin lumisateeseen keskelle Sierra Nevadan vuoristoa. Se hyvältä oikoreitiltä näyttänyt tienpätkä olikin joku kippurainen vuoristotie, ja kuski oli ehkä hieman suivaantunut joutuessaan ajamaan pilkkopimeässä pitkin vuorenrinteitä. Onneksi autovuokraamo myi puolihuomaamatta meille ajoneuvoluokan korotuksen, sillä ilman nelivetoa olisi siellä vuorenrinteessä lumihangessa voinut tulla itku. Vuorten ylittämiseen meni melkoisen kauan, mutta pääsimme lopulta Ridgecrestiin myöhään illalla. Otimme huoneen ensimmäisestä vastaantulleesta motellista ja ansaitun lämpimän suihkun jälkeen nukuimme molemmat kuin tukit seuraavaan aamuun. Aamulla olikin hyvä ihmetellä kaupunkia ympäröiviä vuoria: yöllä oli ollut säkkipimeää, joten meillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, miltä ympäröivä maasto oikein näytti. Aamu valkeni aurinkoisena ja tulosuunnassamme kohosivat lumihuippuiset vuoret. Ei ihme, että niiden ylittämiseen meni useampi tunti.

Tuolta vuorten yli me ajeltiin keskellä yötä.

Kartturi ja amerikkalaisen kokoinen neliveto

Aikamme karttaa syynättyämme käänsimme nokan kohti Kuolemanlaaksoa. Kalifornian rannikon vehreät laaksot olivat vaihtuneet aavikkoon ja lumipeitteisiin vuoriin yön aikana.  Kuolemanlaaksoa lähestyessämme matkalle sattui niin auringonpaistetta kuin pieni lumipyrykin. Sää vaihteli kuin sormia napsauttamalla laidasta laitaan. Panamint Range -vuoristoa ylittäessä kohdallemme osui rankka lumimyräkkä, ja yhden jäisen laakson pohjalla olikin seitsemän auton ketjukolari. Ajelimme varovasti eteenpäin, ja saavutettuamme Stovepipe Wellsin kylän kuulimme maantiepoliisin sulkeneen vuoret ylittävän tien sään vuoksi. Onneksemme matkamme jatkui edelleen kohti itää, sillä muuten olisi ollut tiedossa pitkä kiertoreitti. Kiersimme Kuolemanlaaksossa useamman tunnin eri nähtävyyksiä: kävimme mm. Badwater Basinissa, joka on Pohjois-Amerikan matalin kohta. Kuolemanlaakson maisemat olivat melkoisen yksipuoliset (ainakin meidän reitillämme), lähinnä aakeaa laakeaa aavikkoa, mutta toisaalta juuri siinä autiudessaan ne tekivät minuun vaikutuksen. Niin kovin pieneltä ja mitättömältä tuntuu ihminen kaiken sen yksinäisyyden keskellä.

Father Crowley Overlook ja miehen kädet. Komea kanjoni Panamint Range -vuoristossa.

Kippuraisia teitä vuorten välissä

Ja sitten alkoi sataa lunta

Näitä kaukaisuuteen jatkuvia suoria teitä riitti enemmän kuin tarpeeksi!

Badwater Basin, tuo valkoinen töhnä maassa on suolaa.

Vegasista suuntasimme suorinta tietä kohti pohjoista. Auto piti palauttaa jo 28.12., ja koska lähdimme Vegasista 26.12. aamupäivästä, oli aika hieman kortilla. Ajoimme tietä 93 koko Nevadan halki ja yövyimme pitkän päivän jälkeen motellissa Idahon puolella Twin Fallsissa. Päivän maisemat olivat jälleen vähän yksipuoliset, sillä Nevadassa ei oikeasti ole mitään. Pieniä kyliä kyllä siellä täällä tien varrella, mutta muuten koko osavaltio tuntui olevan pelkkää tasankoa, jota halkoivat siellä täällä vuoret. Mitä pohjoisemmaksi ja ylemmäs ajoimme, sitä enemmän maassa alkoi olla lunta. Lopulta ajelimme tasaisten lumikenttien keskellä viivasuoralla tiellä kohti pohjoista. Maisemat olivat kuin Lapissa konsanaan. Yö oli aivan pilkkopimeä tuolla keskellä autiomaata. Kirkkaana loistava tähtitaivas oli aivan uskomaton näky. Etenkin kun ympärilläkin levittäytyi vain avara autiomaan pimeys. Nevadassa ei ollut Vegasin pohjoispuolella oikein mitään, ja se ei-mitään oli lopulta melkein vaikuttavampaa kuin Vegas välkkyvine valoineen. Se yksinäisyys ja tyhjyys, mikä illalla niihin laaksoihin laskeutui oli jotain käsittämätöntä. Ajoimme päivän aikana melkein kaksitoista tuntia ja saavutimme Twin Fallsin hieman ennen puoltayötä.

driving in the winter wonderland

lumisia laaksoja ja viivasuoria teitä, niistä oli talvinen Nevada tehty

Kahvikuppiakin hymyilyttää kun määränpää lähestyy 12 tunnin ajamisen jälkeen.

Koska Idahossa ei kuulemma ole muuta kuin perunaa (vitsivitsi, olisi siellä nähtävää ollut mutta kun oli kiire), oli tarkoituksemme jatkaa Twin Fallsista Interstate 84:ää ensin Portlandiin ja sieltä Seattleen. Tienmokoma oli kuitenkin suljettu Oregonin rajalta pitkälle sisämaahan huonon sään takia, joten jouduimme puntaroimaan muita vaihtoehtoja. Päädyimme koukkaamaan Oregonin halki pienempää valtatietä Bendiin asti, mistä jatkoimme suoraan pohjoiseen teitä 97 ja 197. Yövyimme viimeisen yön jälleen autossa lehvähdyspaikalla Columbia-joen varrella. Viimeisenä päivänä ehdimme vielä ajella Columbia-joen rantaa maisemareittiä pitkin enne kuin saavutimme Portlandin ja suuntasimme takaisin pohjoiseen kohti Seattlea. Palautimme auton ajallaan ja huristimme Linkillä ja bussilla takaisin kotoisaan U Districtiin kämpille. Reissu onnistui yli odotusten ja nyt polttelisi jo melkein lähteä toiselle vastaavalle reissulle itärannikolle!

Multnomah Falls

Loppuloma kuluikin sitten lähinnä tehdessä ei-mitään. Kävimme katsomassa ilotulituksen keskustassa uutenavuotena ja vähän ostoksilla alemyynneissä. Eron hetki koitti luonnollisesti liian pian, mutta onneksi on tuo opetustyö viemässä ajatukset muualle. Ja sitten on tietenkin vielä ne häät suunniteltavana. Olen nyt muutaman päivän viestitellyt kaasojen kanssa muun muassa kukista, ja huomaan ajatusteni olevan vielä vähän levällään sen suhteen mitä haluan. En vain osaa tiivistää teemaa mihinkään lyhyeen luonnehdintaan. Oikeastaan en edes tiedä koko teemasta enää. Saa nähdä mitä tästä tulee... Miehen kanssa laskimme jälleen budjettia ja viilasimme vieraslistaa, joten se puoli on onneksi suht kunnossa.

Päivän fiilis on väsynyt. Olen napannut jostain jonkin flunssan ja kurkku on kipeä. Syöminen ja kylmien juomien juominen tekee pahaa, joten olen elellyt pitkälti teellä ja kahvilla nyt tämän viikon. Eilen päätin surkeuteni voittamiseksi kokeilla brownien paistamista crockpotissa. Ostin crockpotin ennen joulua, ja se on valehtelematta ollut paras hankintani täällä: mitä tahansa pataan heittää päivän ajaksi muhimaan on lopputulos aina herkullinen! Tosin osa ruuistani on näyttänyt ihan koiranruualta, mutta mitä sitten kunhan maku on kohdillaan. Ostin siis kaupasta brownie mix -pussin, sekoitin taikinan ja kippasin sen korkealle lämmölle pataani. Parin tunnin päästä kurkistin pataan, ja oi onnea lopputulos oli ehkä paras brownie ikinä! Ihanan mehevä ja suklainen eikä yhtään kuiva, ja kuten arvata saattaa, söin koko brownien melkein yhdeltä istumalta. Kurkkukivun lisäksi toinen ärtymystä aiheuttava asia on täysin rehottamaan päässyt tukkani. Kävin kampaajalla viimeksi ennen Jenkkeihin lähtöäni ja nykyinen kuontaloni alkaa olla siksi aika kamala. Vaihtoehtoni ovat joko etsiä paikallinen kampaaja tai kulkea loput viisi kuukautta huivi tai lakki visusti päässä. Saattaa olla että pihiyttäni valitsen jälkimmäisen. Ja onpahan sitten Suomessa kampaajalla hiuksia joita leikellä häihin sopivaan malliin! Iloa sen sijaan ovat tuottaneet ne kaikki postikortit ja -paketit, jotka mies toi mukanaan ja joita olen myös postilaatikostani nyt useamman viikon aikana löytänyt. Kiitos kaikille minua muistaneille, terveistenne voimalla jaksan painaa jäljellä olevat kuukaudet tuosta vain!