Irtiotto

Pidin eilen skandinaavisen lastenkirjallisuuden kurssilla esitelmän Leena Krohnista ja Vihreästä vallankumouksesta. Kurssi on yhdistelmäkurssi sekä undergraduate- että graduate-tason opiskelijoille, mutta meitä graduate opiskelijoita on kurssilla vain kolme. Undergraduate-opiskelijoita onkin sitten noin kuutisenkymmentä. Graduate-tasolla kurssin suoritukseen kuuluu noin 20-30 minuutin mittainen esitelmä vapaavalintaisesta lastenkirjallisuuden alle menevästä aiheesta, ja valitsin sitten vähän mielijohteesta Leena Krohnin ja Vihreän vallankumouksen. Lueskelin Krohnin yhtä esseekokoelmaa pahimman koti-ikäväni lääkkeeksi syksyllä, ja muutenkin Krohnin tuotanto on sydäntäni lähellä. Vihreä vallankumous siis vain pälkähti päähäni kun tuli aika ilmoittaa esitelmäaiheet kurssin opettajalle. Stressasin esitelmääni huolella jo viime viikolla, ja vaikka olin kerrankin valmistautunut perinpohjaisen huolellisesti, tärisin tunnin alkuosan kasvot kalpeina. Jännitän vatsallani, ja joku esitelmän pitämisessä aiheutti kauhean hermoilujännityksen. Koitin muistella Münchenissä pitämiäni luentoja ja esitelmiä: niistä selvisin kunnialla, joten miksi en tästäkin? Eihän nyt englanniksi esitelmöiminen ole temppu eikä mikään, etenkään kun olen itse aiheeni valinnut ja siihen rauhassa perehtynyt. Jännitys kaikkosikin sitten oikeastaan heti, kun pääsin luokan eteen ja avasin suuni. Esitelmöin menemään lähes tasan 20 minuuttia, joten tunnin loppuun jäi sopivasti aikaa kysymyksille ja undergraduate-opiskelijoiden ajatuksille. Askeleeni oli melkoisen keveä, kun käpöstelin kohti kotia iltapäivän auringossa.

Pieni throwback Müncheniin: tässä juuri kohta esitelmöin yhdessä toisen laitoksen harkkaajan kanssa suomalaisesta nykyrunoudesta. Esitelmää tuli kuuntelemaan kokonaista yksi ihminen suomen lehtorin lisäksi, mutta mitäpä tuosta, täysillä vedettiin silti!

Reilu viikko sitten pyrähdin viikonlopun verran Vancouverissa Kanadan puolella. Ostin junaliput  jo silloin tammikuun lopussa, mutta paria päivää ennen lähtöä sain sähköpostia rautatieyhtiöltä: rata on poikki Seattlen ja Everettin väliltä, ota yhteyttä asiakaspalveluun. Olen lievästi puhelinkammoinen ja olen onnistunut melko hyvin välttelemään täällä asiakaspalvelunumeroihin ja vastaaviin soittelua. Lykkäsin siis soittoa mahdollisimman pitkään ja soitin aspaan vasta lähtöä edeltävänä päivänä iltapäivästä. Reippasti näppäilin aspan numeron, kuuntelin kuinka automaatti tiedusteli onko minulla jo varaus ja jäin odottamaan sitä "Jos sinulla on varaus, paina yksi. Jos sinulla ei ole varausta, paina kaksi"-litaniaa. Litaniaa ei koskaan tullut, ja hämmennyksissäni suustani pääsi pitkä "öööööh". Automaatti reagoi välittömästi toteamalla "I'm sorry, I did not understand. Please answer yes or no." Nyt minäkin sain kupletin juonesta kiinni, ja huolellisesti ääntäen vastailin automaatin kysymyksiin kunnes pääsin oikean ihmisen kanssa linjoille. Aspa oli perin ystävällinen ja sain asian selvitettyä muutamassa minuutissa: junan tilalla on bussi Everettiin asti ja matka jatkuu normaalisti junalla sieltä eteenpäin. Aamulla aikaisin hilasin siis itseni King streetin asemalle ja kapusin bussiin. Matka Everettiin kesti vain noin puolisen tuntia, ja määränpäässä pääsimme melkein suoraan bussista junaan. Junareitin maisemia oli kehuttu minulle, mutta en nyt vaikuttunut mitenkään erityisesti. Junavaunun toiselta puolelta näytti olevan näkymät merelle, mutta koska sää oli harmaa ja tihkusateinen ikkunasta näkyi lähinnä harmaata puuroa silmänkantamattomiin. Lueskelin siis koko matkan kirjaa (äidin ja isän jättämä Nesbø) ja salakuuntelin kanssamatkustajia. Matka tyssäsi melkein tunniksi aivan Vancouverin rajalle, kun Fraser-joen ylittävällä sillalla oli odottamatonta ruuhkaa. Muutamaa matkustajaa viivästys sadattelusta päätellen taisi harmittaa, mutta itselläni ei ollut kiire. Oli suorastaan rentouttavaa vain istua ja tuijottaa ikkunasta tietäen, että en voi asialle mitään ja että juna liikkuu kyllä heti kun tie on selvä. Viime viikot olivat olleet niin hektisiä, että hengähdystauko oli paikallaan. Joskus on hyvä voida irrottaa otteensa ja vain olla.

Koska olin Vancouverissa vain yhden yön, pakkasin mahdollisimman kevyesti. Mukanani oli vain uskollinen Kånkenini ja käsilaukku. Koska sää näytti selkenevän ja päivä oli vasta hädin tuskin puolessa, päätin kävellä rautatieasemalta keskustaan ja hostellilleni. Suunnistin ensin huvikseni kohti Chinatownia, joka muuten oli hieman eri suuruusluokkaa kuin Seattlen kiinankaupunki. Siinä kävellessä ja ihmetellessä alkoi pian nälkä kurnia ja kahvihammasta kolottaa: olin jättänyt aamupalan väliin aikaisen herätyksen ja laiskuuteni takia. Hävettää myöntää, mutta marssin sen kummemmin miettimättä ensimmäiseen kahvilaan jonka näin. Eli Starbucksiin. Ei kovin omaperäinen valinta, tiedän. Mutta nälän ja kahvikärtyn painaessa uhkaavasti päälle ei kannata jäädä jahkaamaan. Starbucksissa pääsin myös näppärästi nettiin, sillä amerikkalainen prepaidini sanoi sopimuksen irti Kanadan rajalla. Lähetin muutaman sähköpostin opiskeluasioihin liittyen, söin lämpimän voileivän, join jo tutuksi käynyttä kahvia ja tuijottelin kadulla kulkevia ihmisiä. Kahvittelun jälkeen vein tavarani hostellille ja kiertelin keskustan alueella loppupäivän. En oikeastaan tehnyt mitään, sillä joutilas vaeltelu ilman paineita tehdä ja kokea oli juuri mitä tältä lomaseltani kaipasin. Katselin, kiertelin, söin hyvin ja napsin muutaman turistikuvan satamassa. Illalla hostellin edessä oli nainen, joka myi kärryistään pienille paperilapuille präntättyjä ennustuksia. Ennustuksen valitsi ilmeisesti iso ja lihava ankka, joka istui kärryissä perin itsetietoisen näköisenä. Harmikseni äkillinen sadekuuro hätisti naisen ankkoineen pois kadulta sateensuojaan ennen kuin ehdin kadun yli. Katselin naisen menoa ja jäin miettimään mitä ankka olisi minulle mahtanut povata.

Sunnuntaina ehdin vielä ennen lähtöäni piipahtaa Granville Islandilla. Sää oli muuttunut harmaan sateisesta täydellisen kesäiseksi: aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja ulkona tarkeni hyvin kulkea nahkatakki auki. Suuntasin hostellilta kohti vesibussien pysäkkejä ja matkalla kiertelin rauhassa Yaletownia. Yaletown on vanha teollisuusalue, joka on vuonna 1986 järjestetyn maailmannäyttelyn jälkeen muuttunut kaupungin tiheimmin asutetuksi naapurustoksi. Teollisesta historiasta muistuttavat lukuisat suojellut rakennukset, joissa on nyt ravintoloita, kahviloita ja putiikkeja. Alue oli aivan ihana, ja ehdin jo haaveilla Vancouverissa asumisesta siellä kierrellessäni! Vanhoissa teollisuuskortteleissa on vain sitä jotakin: otan punatiiltä ja valurautaa koska vain lasin ja teräksen sijaan. Lähempänä Yaletownin satamaa kohoaa moderneja tornitaloja, joiden välistä suunnistin vesibussin pysäkille. Seuraava bussi, tai siis pieni laiva, saapuikin muutaman minuutin odottelun jälkeen. Granville Island on Yaletownin tapaan vanha teollisuusalue, josta on tullut Vancouverin tärkeimpiä turistikohteita. Saarella on muun muassa käsityöyrittäjien putiikkeja, ravintoita ja kahviloita, kauppahalli ja teatteri.

Yaletownin satama

Vesibussin ikkunat olivat vähän likaiset, mutta muuten näkymät olivat aika hienot

Vesibusseja risteili edestakaisin, ja matkalla Granville Islandille näin myös melojia ja kaksi heppua kumiveneessä kaljakeissin kanssa. Mielestäni ihan mukiinmenevä tapa viettää aurinkoista sunnuntaita.

Kiertelin Granville Islandin kauppoja aikani ja ostin kauppahallin kojusta lounaaksi kahvin ja lämpimän leivän. Kauppahalli olikin ehkä saaren paras paikka: erilaisia kojuja, tuoksuja ja makuja, ja jokaisen kulman takana uusia herkkuja. Valtavia vihannes- ja hedelmävuoria, kukkia, metreittäin juustoja ja oliiveja, pastaa ja lihatuotteita. Ja se ihanan iloinen puheensorina, joka täytti koko hallin.

Paluukyytini Seattleen lähti rautatieasemalta neljältä. Ostin paluumatkalle bussilipun ja melkein myöhästyin bussistani etsiessäni oikeaa pysäkkiä. Kotimatka mutkistui yllättäen, kun noin 20 minuutin ajelun jälkeen bussin jäähdytin sanoi sopimuksen irti ja jäimme moottoritien varteen. Noin tunnin odottelun jälkeen saimme uuden bussin ja matka jatkui. Koska rajalla oli pientä ruuhkaa ja osa matkustajista haastateltiin hieman huolellisemmin, vierähti rajallakin melkein tunti. Bussikuski laittoi kuitenkin parastaan, ja saavuimme lopulta Seattleen vain noin puoli tuntia myöhässä. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut lomanen, jonka voimalla olen jaksanut painaa taas töitä. Talvijaksoa onkin jäljellä enää muutama hassu viikko! Kotiinpaluun hetkikin lähestyy vääjäämättä, joten pian olisi hyvä päättää paluupäivä lopullisesti ja ostaa lentolippu. Jos lennän kotiin heti kevätjakson loputtua, on jäljellä enää 108 päivää. Ei parane ajatella ajan kulumista liikaa; kesäkuu tulee kyllä vaikka en päiviä laskisikaan, ja parempaakin ajateltavaa varmasti on. Esimerkiksi sen kevätjakson opetus ja omat kurssivalintani. Ja ne häät! Kampaaja ja floristi on nyt varattu (kiitos siskoille), ja lisäksi olen hahmotellut juhlatilan koristelua. Facebookin Häät2017-ryhmän innoittamana surffailin AliExpressin ja eBayn sivuilla, ja jotenkin päädyin miettimään niinkin tärkeää yksityiskohtaa kuin omia kenkiäni. Siirryin singaporelaisen kenkäliike Pazzionin sivuille, ja tietenkin löysin sieltä silmääni miellyttävät kengät. Ostin Singaporen reissulla Pazzionista ballerinat, ja liikkeen kengät ovat kohtuuhintaisia, hyviä jalkaan ja kirsikkana kakun päällä myös ihanan näköisiä. Nämä tai nämä olisivat aika ihanat, mutta postikulut hirvittävät sen verran että taitavat jäädä ostamatta. Ja sitten on sekin tosiasia, että valkoisille korkokengille ei juuri ole käyttöä hääpäivän jälkeen. Tai ainakaan minulla ei ole. Ainahan ne voisi tietenkin myydä eteenpäin, mutta pahoin pelkään että korkokenkiin kohdistuva lievä pakkomielteeni ja taipumukseni sentimentaalisuuteen pakottaisi jemmaamaan ne jonnekin kaapin perukoille. On siis mietittävä muitakin vaihtoehtoja. Sisko osti Pazzionista ihanat blingbling-korkkarit lakkiaisiinsa omalla Singaporen reissullaan, nehän voisivat olla asuni jotain lainattua?

Päivän fiilis on hyvä. Parin viikon päästä on jo jakson viimeinen viikko, ja suomen kurssi on sujunut oikein hyvin koko jakson ajan. Innostuneita ja motivoituneita opiskelijoita on ilo opettaa, ja aina vain mukavampaa kun osaamistakin löytyy. Tulevana sunnuntaina saan luokseni vieraan Tampereelta, ja laitoksella vierailee kääntämiseen keskittyvään kurssiin liittyen myös Rosa Liksom. Kiva viikko siis tulossa! 

Snowday

Niin. Taisinpa sitten fiilistellä kevättä vähän turhan aikaisin. Perjantaina Suomi-kahveilla yksi opiskelija kertoi viikonlopulle ennustettavan lumisadetta, mutta en ottanut ennustetta erityisen vakavasti. Unohdin autuuasti koko asian, kunnes sunnuntaina myöhään illalla sähköpostiin kilahti viesti uw alert -listalta: koko Pugetin salmen alueella riehuvan lumimyrskyn takia yliopisto aukeaa vasta kymmeneltä. Viesti aiheutti allekirjoittaneessa hieman hämmennystä, sillä suomen tuntini on 9.30-10.20. Tuijotin viestiä hölmönä ja mietin kuuluuko koko tunti perua ja pitäisikö opiskelijoille kenties laittaa jotain viestiä. Kurkistelin sälekaihtimien välistä pihalle ja naureskelin mokomille varotoimille: eihän siellä satanut edes vettä. Naureskelu loppui kuitenkin kuin seinään aamulla: yön aikana lunta oli tupsahtanut nätti kerros ja lisää tuprutti. Uw alert -listan kautta tullut tilannepäivitys ilmoitti kaikkien luentojen olevan peruttu, joten join aamukahvini rauhassa ja naputin viestin opiskelijoille ihan kaiken varalta. Samaan viestiin laitoin myös saamelaisten kansallispäivän kunniaksi linkin Sano se saameksi -fraasisanakirjaan ja toivottelin iloista päivää pohjoissaameksi (Ilolaš beaivvi!). Turha kuvitella että joku pieni lumisade suojaisi kokonaan suomen kurssilta! Kahvien jälkeen vetäisin vaatteet päälle ja lähdin ihmettelemään lumisadetta. 

Kävelin huvikseni kampukselle, missä muutama muukin huitoi kameran kanssa. Kampuksella oli ihanan rauhallista ja kävelinkin ihan mukavan pikku lenkin aikani kuluksi. Ulkoilukiintiön täytyttyä kävelin ruokakaupan kautta kotiin. Keitin toiset kahvit ja istuin koneen ääreen naputtamaan esitelmääni Leena Krohnin Vihreä vallankumous -kuvakirjasta pohjoismaisen lastenkirjallisuuden kurssille. Siinä sivussa lähettelin muutaman sähköpostin, tein American Indian Art and Aesthetics -kurssin viikkotehtävän ja suunnittelin loppuviikon oppitunnit. Tällaisia tuotteliaita päiviä saisi olla useamminkin.

Lumisade vaihtui päivän aikana ensin rännäksi ja sitten vedeksi. Illalla lumesta ei ollut enää jäljellä kuin siellä täällä nopeasti sulava muisto. Suomen kurssi on ihan sekaisin viime viikon ja tämän päivän poikkeusaikataulujen takia, mutta jostain syystä en ole vähään aikaan ollut näin seesteisellä tuulella ja levollisin mielin. 

Päivän fiilis on hyvä.