Vähiin käy ennen kuin loppuu

Taas on yli kaksi viikkoa vierähtänyt edellisestä postauksesta. Pahoittelut hiljaiselosta. Nyt seuraakin sitten kerralla pidempi mammuttipostaus, sillä näihin reiluun kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon kaikenlaista! Arkipäivät ovat kuluneet tiiviisti työn touhussa, ja kävipä Minnakin Berkeleystä vierailulla viikon verran. Snoqualmien reissuani seuraavana viikonloppuna valtaosa laitoksen väestä lähti SASS-konferenssiin Minneapolisiin. Siis siihen konffaan, johon minäkin vielä syksyllä harkitsin lähettäväni esitelmäehdotuksen. No enpä lähettänyt, ja pitkään jahkailtuani osallistumisen kanssa kävi lopulta niin, että ilmoittautumisen deadline ehti mennä ja minä jäin rannalle ruikuttamaan. Rahat alkavat tosin olla jo tässä vaiheessa kevättä vähän kiven alla, ja ylimääräisten klexane-pistosten hankkiminenkin vähän hidasti innokkuuttani lähteä mukaan. Varasin Suomesta lähtiessäni klexanea mukaan sen verran, että pärjäisin koko vuoden jos en lentele ylimääräisiä. SASS olisi nyt mennyt vähän sinne ylimääräisten lentelyjen kategoriaan, ja ilman klexanea hirvittää lentää. Veritulpan uusiminen on ehdottomasti "vältä kuin ruttoa"-listalla. Joten erinäisten oikeiden syiden ja tekosyiden summana tein jokseenkin tietoisen päätöksen olla osallistumatta. SASS järjestetään vuosittain, joten ainahan on ensi vuosi, ja sitä seuraava ja niin edelleen. Oli mukava seurailla Facesta konffan kuulumisia. Euroviisujen osuminen lauantaille lohdutti myös. Kävin myös torstaina sijaistamassa Finlandia Foundationin suomen kursseilla: oli hauskaa päästä opettamaan muuallakin kuin yliopistolla. Laitoksella oli torstaina ja perjantaina hiljaista kuin huopatossutehtaalla, joten tein toimistolla rästihommia vähän tavallista pidempään. Lauantaina pistin yhdenhengen viisukatsomon pystyyn ja otin whatsappilla yhteyden Tampereelle. Päivä meni mukavasti viisujen parissa, ja illalla ehdin vielä vähän siivoilla seuraavan viikon vierailijaa ajatellen. Sunnuntaina menin käymään Seattlen pääkirjastossa erään paikallisen Fulbright-seuran aktiivin kanssa. Tapasimme Snoqualmien-retkellä, missä hän kutsui minut mukaansa tutustumaan pääkirjastoon. Kirjasto on arkkitehtuuriltaan mielenkiintoinen ja sen sanotaan muistuttavan muodoltaan kirjapinoa. Itse en samankaltaisuuksia oikein erottanut: tuleepa vahvasti mieleen kotoinen Metso Tampereelta... Kirjasto oli kuitenkin vaikuttava sekä sisältä että ulkoa, ja lainaavien asiakkaiden lisäksi siellä harhaili muitakin arkkitehtuurin ihailijoita. Oma suosikkini kirjastossa ovat ehkä kapeat neonvihreät liukuportaat, joita pitkin pääsee ylimpiin kerroksiin. Palvelujen näkökulmasta ilahduin keskikerroksessa olevasta Job Resource Centeristä, johon oli koottu muun muassa tietokoneita ja infotiskejä työtä etsiville. Saatavilla oli monenlaista neuvontaa ja ohjausta, ja lisäksi myös erilaisia ilmaisia kursseja työnhakuun. 

Pohjakerroksen lattiassa on tekstejä eri kielillä. Suomea en harmikseni löytänyt.

Uforullaportaat

Ylimmän kerroksen hiljainen lukualue

Kirjastossa on yllättävissä paikoissa paikallisten taiteilijoiden teoksia, tämä oli ylimmässä kerroksessa.

Viime viikolla Minna tuli Berkeleystä visiitille. Minulla oli muutamana päivänä töitä vähän enemmän, mutta hyvin löysimme myös aikaa yhteisille lounaille ja turistikierroksille. Kävin Minnan kanssa muun muassa Columbia Centerissä, josta on kuulemani mukaan paremmat näkymät kuin esimerkiksi Space Needlestä. Columbia Center on koko Washingtonin korkein rakennus 295 metrin korkeudellaan. Kerroksia on yhteensä 76, ja tornin huipulle on rakennettu erillinen katselutasanne. Muutama kerros alempana on tietenkin myös mikäpä muu kuin Starbucks, josta voi ihailla maisemia ilmaiseksi. Näköalatasanteelle on yhdeksän dollarin pääsymaksu, joten kyseessä on huomattavasti edullisempi vaihtoehto Space Needlessä käymiselle.

Komeat oli näkymät! Space Needlekin näyttää kovin pikkuruiselta Coolumbia Centerin korkeuksista

Bainbridgen lautaltakin on ihan mukavat näkymät.

Columbia Centerin lisäksi kävimme Bainbridge Islandilla ja Kerry Parkissa. Minna kävi itsekseen myös Discovery Parkissa, joka kuulosti niin mielenkiintoiselta paikalta, että lisäsin omalle listallenikin. Koska tulevalle viikonlopulle on luvattu aurinkoista säätä, ja koska Discovery Parkin rantabussit ovat alkaneet liikennöintinsä, voisin piipahtaa puistossa jo nyt viikonloppuna. Jos heittäydyn oikein rohkeaksi voisin jopa käydä heittämässä talviturkkini! Viikonloppuna oli vielä U Districtin vuosittaiset markkinat ja kävinkin siellä pyörimässä sekä lauantaina että sunnuntaina. Kojuja oli melkein koko Aven pituudelta ja myynnissä oli kaikenlaista. Itse keskityin lähinnä syömiseen, joten kiersin huolella kaikki ruokakojut ja -rekat. Söin muun muassa minidonitseja, elämäni ensimmäisen corndogin ja ihanan mehevää teriyaki-kanaa. Minnan piti lähteä takaisin Kaliforniaan sunnuntaina, mutta hän myöhästyi lennoltaan. Saimme siis vielä yhden extraillan, jonka käytimme käymällä iltapalalla Wallingfordin Dick'sissä. Dick's on seattlelainen pikaruokaravintolaketju, jonka ravintoloita on vain Washingtonissa. Siinä illan hämärässä parkkipaikalla valtavien katumaastureiden lomassa hamppareitamme vetäessä koin pitkästä aikaa sellaisen "amerikkahetken". Jokin siinä hetkessä tuntui niin kovin amerikkalaiselta, mutta en osaa selittää mikä. Seattle on melko kaukana sellaisesta stereotyyppisestä amerikkalaisuudesta, joten täällä oleminen ei minusta ole juuri poikennut Euroopassa olemisesta. Toki on vähän höperöä koittaa tiivistää mitään sellaisiin valtaviin könttätermeihin kuin "amerikkalaisuus" tai "eurooppalaisuus", mutta jokin siinä hetkessä Dick'sin pihalla näyttäytyi minulle "amerikkalaisena". Hamppari oli yksinkertainen mutta hyvä, joten pitänee ehkä käydä vielä kokeilemassa saman paikan pirtelöt. Ovat kuulemma erityisen hyviä.

Dick'sin vähän linttaantunut purilainen ja ihanan retro take away -pussi.

Tällä viikolla opetuksessa on saanut jo alkaa ennakoimaan ensi viikkoa ja kurssin lopettelua. Pidin suullisen kokeen jo keskiiviikkona, jotta ensi viikolla ei tarvitse turhaan kiirehtiä ja pitää suullisia ja kirjallisia kokeita peräkanaa. Suulliset menivät taas oikein hyvin ja uskoisin loppukokeenkin sujuvan ongelmitta. Ensi viikolla kuvioita sekoittaa vähän maanantain Memorial day, joka on kansallinen vapaapäivä. Jäljellä on siis enää neljä päivää opetusta! Pidän loppukokeen torstaina ja perjantaina pidämme yhteisen piknikin toisen vuoden kurssin kanssa. On mukava lopettaa vuosi johonkin vähän rennompaan, ja toisaalta opiskelijoidenkin on hyvä päästä näkemään toisiaan vuosikurssien yli. Viikon päästä viikonloppuna on sitten läksiäisjuhlat vieraileville lehtoreille ja finals weekillä vielä laitoksen valmistujaiset. Kiirettä pitää varmasti loppuun asti, sillä suomen kurssin arvioinnin lisäksi minun pitää pitää huolta että saan omista kurssisuorituksistani kaikki arvosanat ja paperit mukaan ennen kuin lähden takaisin Suomeen. Nyt viikonloppuna minun on myös jo pakattava, sillä muutan tiistaina kellarikämpästäni airbnb:hen viimeisiksi puoleksitoista viikoksi. 

Päivän fiilis on hyvä. Auriko paistaa ja lämpöä piisaa, sain Finlandia Foundationin sijaisuudesta ja erääseen kyselytutkimukseen osallistumisesta vähän taskurahaa ja opetus luistaa. Nyt lähdön lähestyessä alkaa melkein iskeä paniikki: en minä nyt vielä halua lähteä! Koskaan ei selvästikään ole hyvä olla, kun ensin mangun koti-ikävää ja sitten en haluaisikaan lähteä. Syvällä sisimmässäni odotan kyllä jo kotimatkaa ja paluuta kotiin. "There's no place like home", tiesi Dorothykin Smaragdikaupungissa aikansa seikkailtuaan. 17 päivän päästä minäkin lyön kengänkannat yhteen ja lennän takaisin Tampereelle. Mutta tänään painelen kyllä vielä nauttimaan minun Smaragdikaupunkini sykkeestä kansainväliselle filmifestivaalille katsomaan niinkin eksoottista elokuvaa kuin Tom of Finland. 

The Owls Are Not What They Seem

Snoqualmie Falls

Päiväretki Snoqualmien putoukselle oli varsin onnistunut. Päivä oli aurinkoinen, ja koska talvi on ollut ennätyssateinen ja vuorisolien lumet ovat alkaneet sulaa, oli putous poikkeuksellisen runsasvetinen. Kuivina aikoina putous kutistuu kuulemma kapeaksi noroksi. Saavuimme putoukselle noin puoliltapäivin ja ajoitus olikin täydellinen, sillä meidän lisäksemme paikalla ei ollut juuri muita. Putouksen ylätasanne oli melkein autio, joten sain kuvailla rauhassa putousta ja itseäni. Kävelin myös mutkan putouksen alapuolella olevalla näköalatasanteella: tasanteelle vei jyrkkä mutta leveä pururata, jota pitkin matka alas kesti noin 20 minuuttia. Korkeusero putouksen ylä- ja alatasanteen välillä oli muuten ihan kohtalainen, ja reitin jyrkkyydestä varoiteltiinkin opastetauluissa. Taulun mukaan matka alhaalta ylös vastaa 30 kerroksisen talon huipulle kiipeämistä, joten ennen alas lähtemistä on syytä olla varma siitä, että jaksaa myös takaisin ylös. Matkan varrelle oli pystytetty alueen kasvillisuudesta kertovia tauluja, joissa kasvien tuntomerkkien lisäksi kerrottiin niiden perinteisistä käyttötavoista ja nimet snoqualmien kielellä. Koko Snoqualmie on saanut nimensä aluetta asuttaneen alkuperäiskansan mukaan: snoqualmiet, eli "hurjat ihmiset" tai "hurja kansa", olivat 1800-luvun puolivälissä Pugetin salmen alueen suurimpia heimoja. Nykyään snoqualmiella on reservaatti lähellä Snoqualmien kaupunkia, ja tästä reservaatistä löytyy myös yksi Washingtonin 32 "intiaanikasinosta". Rahapelaaminen on tiukasti lailla säädelty Yhdysvalloissa: Nevada ja Louisiana ovat ainoat osavaltiot, joissa kasinotyyppiset rahapelit ovat sallittuja koko osavaltion alueella. Osavaltio säätelee itsenäisesti rahapelien laillisuutta ja saatavuutta, mutta poikkeuksen muodostavat alkuperäiskansojen reservaatteihin perustetut kasinot ja pelipaikat. Hyvin pelkistetysti voi sanoa, että koska alkuperäiskansat nauttivat itsemääräämisoikeudesta (tiettyyn rajaan asti), ei osavaltioiden ole mahdollista kieltää reservaatin alueella harjoitettavaa rahapelaamista. Yhdysvaltain ja alkuperäiskansojen väliset suhteet eivät ole mikään yksinkertainen asia, ja oikeus pitää kasinoita kytkeytyykin vahvasti heimojen itsemääräämisoikeuteen, maaoikeuksiin, heimon viralliseen tunnustamiseen ja politiikkaan yleensä. Syksyllä käymäni kurssi Introduction to American Indian Studies avasi hyvin alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita ja niiden historiaa, vaikka olikin varmasti lähinnä pintaraapaisun pintaraapaisu. 

Tänään livistin yliopistolta puolilta päivin kämpille seuraamaan Euroviisujen ensimmäistä karsintaa. Olin melkein varma, että Suomi menee finaaliin, joten äänestyksen lopputulos oli todellakin pettymys. Blackbird oli oikeasti hyvä, joten pikkuisen kismittää että ei päästy jatkoon. Pyh pah sanon minä. Pettymyksestä huolimatta pitää katsoa lauantainen finaali, sillä eihän viisuja nyt voi jättää välistä. Puhuimme siellä saksalaisen nykykirjallisuuden kurssilla viime viikolla campista ja siitä, mitä camp oikeastaan on. Luennoitsija pyysi meiltä esimerkkejä, ja hassua kyllä, hoksasin vasta luennon jälkeen ajatella Euroviisuja campina. Pääsipä itsestäänselvä esimerkki lipsahtamaan ohi. Aika voimaballadivoittoinen on tämän vuoden viisupaletti, mutta onneksi siellä on muutama virkistävä poikkeuskin seassa. Jaksaa sitten lauantaina katsoa sen koko laulumaratonin pisteidenlaskuineen. Pitää perjantaina hakea viisueväät ja syödä sitten lauantaina kunnon viisubrunssi: kisa alkaa Seattlen aikaa puoliltapäivin. 

Päivän fiilis on ihan hyvä. Snoqualmien putous oli komea ja oli hauskaa nähdä "se Twin Peaksin putous". Matkamuistomyymälässä oli oma hyllynsä Twin Peaks -roinalle, mutta kahvikupin (Damn good coffee!) sijaan ostin muistoksi magneetin jääkaapin oveen. Viimeisen viikon aikana ikävä on yrittänyt puskea pintaan yllättävän voimallisesti. Täsmennän nyt sen verran, että ikävä ei varsinaisesti ole Tampereelle tai Suomeen, vaan ihmisten luo. Etenkin sen yhden erityisen luo. Tämä ikävä se taitaa vain pahentua mitä lähempänä lähtö on. Olo on kuin joulua odottavalla lapsella: odottavan aika on todellakin pitkä. On ehkä myönnettävä että huomaan myös välillä haaveilevani Suomen kesästä: onko ihanampaa kuin valvoa koko valoisa kesäyö? Vaikka Seattlessa on jo ihanan keväistä ja lämmintä, paikallinen valo on jotenkin ihan erilaista kuin kotona pohjoisessa. Ihana auringonpaiste ja lämpö lohduttavat onneksi ihan kohtuullisesti, ja pidänkin nyt sormet ristissä ja peukut pystyssä että lämmin sää jatkuisi. Haluan aurinkoa ja hellettä kärähtämisen vaarasta huolimatta! Pitäisi kai tehdä joku lista kaikista niistä asioista, mitä haluan vielä tehdä ja kokea ennen lähtöäni. Mitään ihmeellisyyksiä ei nyt kyllä mieleen tule. Ehkäpä siellä Space Needlen huipulla voisi vihdoin käydä vaikka hinta vähän hirvittääkin?

Mölkkyä ja margaritoja

Seattle nautiskeli vappuna vähän vähälumisemmasta säästä kuin koti-Suomi: toukokuu alkoi ihanassa auringonpaisteessa ja noin 20 aseen lämpötiloilla. Aurinkoa on riittänyt tällä viikolla joka päivä, ja tänään sitten poltin nahkanikin ensimmäisen kerran tälle kesälle. Pelasimme Suomi-kahveilla kesäsään kunniaksi mölkkyä: haimme ensin kahvit Burke-museon kahvilasta ja siirryimme sitten museon lähelle yhdelle nurmialueelle pelaamaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja yritin parhaani mukaan suojata kalmankalpeaa nahkaani pahimmalta auringon räkötykseltä. Pelit pelattuamme käppäilin vielä toimistolle tekemään rästihommia. Toimistolla tuli pyörähtämään myös norjan TA, ja siinä sitten keksimme lähteä yhdessä avaamaan terssikauden. Kävelimme siis Agua verdeen Portage bayn rannalle nachoille ja margaritoille; paikka oli tupaten täynnä mutta löysimme juuri meille sopivan pikkupöydän terassin nurkasta. Päivä oli vasta puolessa ja koska juttu luisti, viihdyimmekin terassilla iltapäiväksi ennustettuun ukkosmyrskyyn saakka. Kun tummat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalla ja kaukaa kuului jyrähtelyä, päätimme lähteä pois myrskyn alta tekemään ne tekemättä jääneet rästihommat. Kämpillä huomasin rintani olevan ihan kikapunainen. Kunnon bridezillan tapaan ensimmäinen huoleni olivat tietenkin mahdolliset rusketusrajat ja se, kuinka törkeältä ne näyttäisivät pukuni kanssa. "Onneksi" punoituksen hävittyä iho on todennäköisesti taas yhtä kalvakka kuin ennen kärähtämistä, sillä kokemus on osoittanut minun ruskettuvan suorastaan naurettavan huonosti. Palan kirkuvan punaiseksi alta aikayksikön, ja kun punoitus haihtuu, olen taas kalkkilaivan kapteeni. Aika siis kaivaa aurinkorasvat ja lierihatut esiin. Jos onnistuin olemaan palamatta Arizonassa, luulisin pystyväni siihen Seattlessakin.

Nachos y Margaritas!

Päivän fiilis on hyvä: aurinko paistaa ja ylihuomenna lähden katsomaan niitä Snoqualmien putouksia. Sain palauttettua ne liian isot kengät ja tilalle löysinkin Aven secondhandista Fly Londonin kiilakorkoavokkaat kolmellakympillä. Ei huono löytö ollenkaan, sillä näyttivät olevan ihan käyttämättömät ja uusista saisi maksaa satasen verran. Neljä viikkoa opetusta enää jäljellä! Irtisanoin kämpän tuossa viikolla, joten kohta on kai aiheellista alkaa miettiä pakkaamista ja sitä, minne hyväntekeväisyyteen kaikki lautaset, lakanat, kahvinkeittimen sun muut tarpeettomat kippaan. Mutta nyt aion nauttia auringosta ja lämmöstä, sitä kun ei tiedä millainen sää siellä koto-Suomessa kesäkuussa mahtaa olla.