tiistai 9. toukokuuta 2017

The Owls Are Not What They Seem

Snoqualmie Falls
Päiväretki Snoqualmien putoukselle oli varsin onnistunut. Päivä oli aurinkoinen, ja koska talvi on ollut ennätyssateinen ja vuorisolien lumet ovat alkaneet sulaa, oli putous poikkeuksellisen runsasvetinen. Kuivina aikoina putous kutistuu kuulemma kapeaksi noroksi. Saavuimme putoukselle noin puoliltapäivin ja ajoitus olikin täydellinen, sillä meidän lisäksemme paikalla ei ollut juuri muita. Putouksen ylätasanne oli melkein autio, joten sain kuvailla rauhassa putousta ja itseäni. Kävelin myös mutkan putouksen alapuolella olevalla näköalatasanteella: tasanteelle vei jyrkkä mutta leveä pururata, jota pitkin matka alas kesti noin 20 minuuttia. Korkeusero putouksen ylä- ja alatasanteen välillä oli muuten ihan kohtalainen, ja reitin jyrkkyydestä varoiteltiinkin opastetauluissa. Taulun mukaan matka alhaalta ylös vastaa 30 kerroksisen talon huipulle kiipeämistä, joten ennen alas lähtemistä on syytä olla varma siitä, että jaksaa myös takaisin ylös. Matkan varrelle oli pystytetty alueen kasvillisuudesta kertovia tauluja, joissa kasvien tuntomerkkien lisäksi kerrottiin niiden perinteisistä käyttötavoista ja nimet snoqualmien kielellä. Koko Snoqualmie on saanut nimensä aluetta asuttaneen alkuperäiskansan mukaan: snoqualmiet, eli "hurjat ihmiset" tai "hurja kansa", olivat 1800-luvun puolivälissä Pugetin salmen alueen suurimpia heimoja. Nykyään snoqualmiella on reservaatti lähellä Snoqualmien kaupunkia, ja tästä reservaatistä löytyy myös yksi Washingtonin 32 "intiaanikasinosta". Rahapelaaminen on tiukasti lailla säädelty Yhdysvalloissa: Nevada ja Louisiana ovat ainoat osavaltiot, joissa kasinotyyppiset rahapelit ovat sallittuja koko osavaltion alueella. Osavaltio säätelee itsenäisesti rahapelien laillisuutta ja saatavuutta, mutta poikkeuksen muodostavat alkuperäiskansojen reservaatteihin perustetut kasinot ja pelipaikat. Hyvin pelkistetysti voi sanoa, että koska alkuperäiskansat nauttivat itsemääräämisoikeudesta (tiettyyn rajaan asti), ei osavaltioiden ole mahdollista kieltää reservaatin alueella harjoitettavaa rahapelaamista. Yhdysvaltain ja alkuperäiskansojen väliset suhteet eivät ole mikään yksinkertainen asia, ja oikeus pitää kasinoita kytkeytyykin vahvasti heimojen itsemääräämisoikeuteen, maaoikeuksiin, heimon viralliseen tunnustamiseen ja politiikkaan yleensä. Syksyllä käymäni kurssi Introduction to American Indian Studies avasi hyvin alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltojen välisiä suhteita ja niiden historiaa, vaikka olikin varmasti lähinnä pintaraapaisun pintaraapaisu. 



Tänään livistin yliopistolta puolilta päivin kämpille seuraamaan Euroviisujen ensimmäistä karsintaa. Olin melkein varma, että Suomi menee finaaliin, joten äänestyksen lopputulos oli todellakin pettymys. Blackbird oli oikeasti hyvä, joten pikkuisen kismittää että ei päästy jatkoon. Pyh pah sanon minä. Pettymyksestä huolimatta pitää katsoa lauantainen finaali, sillä eihän viisuja nyt voi jättää välistä. Puhuimme siellä saksalaisen nykykirjallisuuden kurssilla viime viikolla campista ja siitä, mitä camp oikeastaan on. Luennoitsija pyysi meiltä esimerkkejä, ja hassua kyllä, hoksasin vasta luennon jälkeen ajatella Euroviisuja campina. Pääsipä itsestäänselvä esimerkki lipsahtamaan ohi. Aika voimaballadivoittoinen on tämän vuoden viisupaletti, mutta onneksi siellä on muutama virkistävä poikkeuskin seassa. Jaksaa sitten lauantaina katsoa sen koko laulumaratonin pisteidenlaskuineen. Pitää perjantaina hakea viisueväät ja syödä sitten lauantaina kunnon viisubrunssi: kisa alkaa Seattlen aikaa puoliltapäivin. 

Päivän fiilis on ihan hyvä. Snoqualmien putous oli komea ja oli hauskaa nähdä "se Twin Peaksin putous". Matkamuistomyymälässä oli oma hyllynsä Twin Peaks -roinalle, mutta kahvikupin (Damn good coffee!) sijaan ostin muistoksi magneetin jääkaapin oveen. Viimeisen viikon aikana ikävä on yrittänyt puskea pintaan yllättävän voimallisesti. Täsmennän nyt sen verran, että ikävä ei varsinaisesti ole Tampereelle tai Suomeen, vaan ihmisten luo. Etenkin sen yhden erityisen luo. Tämä ikävä se taitaa vain pahentua mitä lähempänä lähtö on. Olo on kuin joulua odottavalla lapsella: odottavan aika on todellakin pitkä. On ehkä myönnettävä että huomaan myös välillä haaveilevani Suomen kesästä: onko ihanampaa kuin valvoa koko valoisa kesäyö? Vaikka Seattlessa on jo ihanan keväistä ja lämmintä, paikallinen valo on jotenkin ihan erilaista kuin kotona pohjoisessa. Ihana auringonpaiste ja lämpö lohduttavat onneksi ihan kohtuullisesti, ja pidänkin nyt sormet ristissä ja peukut pystyssä että lämmin sää jatkuisi. Haluan aurinkoa ja hellettä kärähtämisen vaarasta huolimatta! Pitäisi kai tehdä joku lista kaikista niistä asioista, mitä haluan vielä tehdä ja kokea ennen lähtöäni. Mitään ihmeellisyyksiä ei nyt kyllä mieleen tule. Ehkäpä siellä Space Needlen huipulla voisi vihdoin käydä vaikka hinta vähän hirvittääkin?

Ei kommentteja

Lähetä kommentti

© Emerald City
Maira Gall