Orientaatio tuli ja meni viime viikolla, ja tänään alkoivat vihdoin syysjakson kurssit. Viime viikko oli todella tiivis ja kävi siksi hieman voimilleni kaiken joutilaisuuteni jälkeen. Niin paljon uusia kasvoja ja nimiä ja sosiaalista kanssakäymistä että hiljaisuuteen taipuvainen hämäläinen ihan hämmentyy. (Hämäläisyydestäni voidaan tosin olla toistakin mieltä kiitos pohjoisten sukujuurieni, mutta menköön nyt tämän kerran.) Toisaalta viikkoon mahtui paljon mielenkiintoista ja tärkeää asiaa, ja ehkä tärkeimpänä pääsin tutustumaan laitoksen väkeen paremmin. TAt ja RAt jakavat toimistotilat rakennuksemme kellarikerroksessa, ja tämä ensimmäinen päivä täyttikin toimistosolumme iloisella puhensorinalla. Lukuvuoden alkamisen huomasi selvästi myös kampuksella vaeltavien opiskelijamassojen yhtäkkisestä paisumisesta. Vielä eilen niin hiljainen the Quad oli nyt täynnä luennoilleen kiiruhtavia opiskelijoita. Lukuvuoden alku on aina jännittävää aikaa, mutta enpä ole vähään aikaan ollut näin innostuksen ja jännityksen sekaisissa tunnelmissa!
 |
| Toimiston somistaminen on vielä hieman kesken, mutta kunniapaikalle pääsi jo pala armasta kotikaupunkia. |
Päivän enimmäinen tunti oli oma suomen kurssini, FINN 101 eli suomen alkeiskurssi. Pusasin viikonloppuna ja vielä alkuviikostakin kurssisuunnitelmaa ja kolmen ensimmäisen tunnin suunnitelmia vain päätyäkseni tunnilla kuitenkin sivuraiteille. Hyvä minä. En siis mielestäni mitenkään surkeasti epäonnistunut, en vain ollut ihan niin johdonmukainen kuin toivoin olevani. Kävimme läpi ne asiat mitä aioinkin ja hieman lisääkin päälle, mutta lopputulos oli paikoitellen hieman haparoiva. Tunti olisi kaivannut enemmän ryhtiä. Alut ovat tärkeitä, melkein yhtä tärkeitä kuin loput ainakin omassa mielessäni, ja siksi kurssin aloituksen onnistuminen on tärkeää. Kurssia on onneksi joka päivä, joten huomenna uusi yritys. Toivottavasti menestyksekkäämpi sellainen. Kurssilla on nyt ensimmäisessä jaksossa kokonaista kolme opiskelijaa, eli ryhmä on yksiselitteisesti pieni. En kuitenkaan pidä ryhmän kokoa mitenkään erityisen haitallisena asiana, ja olihan minulle alusta asti melko selvää, että harvinainen kieli kuten suomi ei välttämättä kerää suuria opiskelijamääriä. Opetin Münchenissäkin pieniä ryhmiä, joten kokemukseni suorastaan painottuu pienten ryhmien opetukseen. Ryhmäkoot ovat ilmeisesti pienentyneet laitoksella kautta linjan yliopiston uudistettua kielivaatimuksiaan, ja koska amerikkalaisessa yliopistossa opiskelijat valitsevat pääaineensa vähän yliopiston tyypistä riippuen usein vasta toisen opiskeluvuotensa lopulla, kohdistuu oppiaineisiin ja laitoksiin tietty paine tehdä itseään tykö opiskelijoille. Suomen kieltä voi opiskella UW:ssä sekä pää- että sivuaineena, ja kursseille osallistuukin varsin kirjavaa väkeä: osan sukutausta on suomalainen, osa on kiinnostunut kielestä ja kulttuurista musiikin ansiosta, ja osa täyttää suomen kursseilla tutkintonsa kielivaatimuksen. Kielikurssit ovat myös mahdollisuus houkutella opiskelijoita tutustumaan laitoksen muuhun tarjontaan ja skandinavistiikan tutkinto-ohjelmiin, sillä laitos on lopulta hyvin poikkitieteellinen. Olen iloinen kolmesta opiskelijastani ja uskon näin ensimmäisen oppitunnin pohjalta meidän tulevan mukavasti juttuun. Kuulin ohjaavalta lehtoriltani että talvijaksolle mukaan saattaa liittyä yksi opiskelija lisää, joten pidän peukkuja ja sormet ristissä että näin kävisi. Neljällä opiskelijallahan voi teettää jo paritöitä!
Amerikkalainen yliopistojärjestelmä ja tutkintojen rakenne ansaitsisivat muuten aivan oman postauksensa. Kyseessä on melkoisen monimuotoinen häkkyrä, joka näin suomalaisen näkökulmasta vaikuttaa hieman sekavalta. Pääaineen valinta on hyvä esimerkki: Suomessahan yliopistoon hakiessa haetaan suoraan johonkin tutkinto-ohjelmaan/pääaineeseen ja yliopiston ovien auetessa opiskellaan sitten niitä oman alan opintoja ja shoppaillaan sivuaineita joko suunnitelmallisesti tai ei-niin-suunnitelmallisesti kunnes kädessä ovat kandin/maisterin paperit. Helppoa ja mukavaa, paitsi jos on vaikeuksia päättää mitä haluaa opiskella. Amerikkalaisessa mallissa opiskelijat hyväksytään yliopistoon opiskelijoiksi ja opinnot alkavat ns. yleisillä opinnoilla, joihin kuuluu kursseja taidealoista luonnontieteisiin. Vaikka siis opintojen tavoitteena olisi insinöörin tutkinto UW:ssä, on mukaan sisällytettävä esimerkiksi luovan kirjoittamisen kurssi tai antropologiaa, ja luonnollisesti myös päinvastoin humanistiselle alalle suuntautuvan on otettava luonnontieteiden tai matematiikan kursseja. Pääainevalinta tehdään sitten toisen vuoden lopulla omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Pääaineen valinta aiheuttaa ilmeisesti jonkin verran paineita opiskelijoille, ja päällimmäinen syy on kovin samanlainen kuin suomalaisilla opiskelijoilla: mitä minä haluan tehdä isona ts. mitä mitä minä haluan opiskella? Kuvaavaa on että pääaineen valinnasta on olemassa myös WikiHow-artikkeli. Molemmissa systeemeissä on puolensa: amerikkalaisen mallin etu on mahdollisuus haistella tutkinto-ohjelmien tarjontaa ennen lopullista päätöstä ns. FIG-kurssien avulla, kun taas suomalaisessa mallissa pääsee tavallaan suoraan asiaan jos tietää mitä haluaa opiskella.
Ensimmäinen päiväni jatkui vastaanottotunnillani (oma toimisto ja vastaanotto, nyt on kuulkaa todella professionaali olo!), ja askarreltuani seuraavan päivän materiaalit kipaisin lounaalle Husky Union Buildingin alakertaan. Husky Union Building on paikallisen ylioppilaskunnan päämaja, jonka alimmassa kerroksessa on paikallinen vastine yliopistoruokalalle. Paikka muistuttaa enemmän food courtia ja hinnat ovat, anteeksi nyt vain, aika kamalat. Olen nyt muutaman kerran käynyt syömässä HUBissa ja Kelan ateriatukea on todella ikävä. Ikävä on myös Amican ja Juven ruokalistoja. Olihan se pitsa ihan hauska yllätys, mutta ei yksi rasvaa tihkuva viipale kovin täysipainoinen lounas lopulta ole. Taidan ottaa paikallisista mallia ja alkaa kuljettaa mukana omia eväitä. HUBissa on myös yliopiston ainoa Starbucks, jonka Pumpkin Spice Latteen sorruin tänään. Inhan hintaista, mutta ah niin ihanaa: kuin syysfiilis nestemäisessä ja lohduttavan lämpimässä muodossa. Kävelin HUBista takaisin laitokselle odottelemaan iltapäivän seminaarikurssia ja siinä auringonpaisteessa lattea nautiskellessa alkoi ihan hymyilyttää. Ihan kivastihan tämä ensimmäinen päivä lopulta suttaantui!
Päivän fiilis on suorastaan yltiöpositiivinen: ihana ylipisto ja ihana elämä! Kotimatkalla satunnainen vastaantulija kehui vaatetustani/tyyliäni, ja oli kehu vilpitön tai ei tuntui se yhtä kaikki mukavalta. Ruokakaupan kassalla small talk luisti kuin vanhalta tekijältä ja sää oli ihanan aurinkoinen. Tästä on pakko tulla hyvä syksy.
Amerikkalainen yliopistojärjestelmä ja tutkintojen rakenne ansaitsisivat muuten aivan oman postauksensa. Kyseessä on melkoisen monimuotoinen häkkyrä, joka näin suomalaisen näkökulmasta vaikuttaa hieman sekavalta. Pääaineen valinta on hyvä esimerkki: Suomessahan yliopistoon hakiessa haetaan suoraan johonkin tutkinto-ohjelmaan/pääaineeseen ja yliopiston ovien auetessa opiskellaan sitten niitä oman alan opintoja ja shoppaillaan sivuaineita joko suunnitelmallisesti tai ei-niin-suunnitelmallisesti kunnes kädessä ovat kandin/maisterin paperit. Helppoa ja mukavaa, paitsi jos on vaikeuksia päättää mitä haluaa opiskella. Amerikkalaisessa mallissa opiskelijat hyväksytään yliopistoon opiskelijoiksi ja opinnot alkavat ns. yleisillä opinnoilla, joihin kuuluu kursseja taidealoista luonnontieteisiin. Vaikka siis opintojen tavoitteena olisi insinöörin tutkinto UW:ssä, on mukaan sisällytettävä esimerkiksi luovan kirjoittamisen kurssi tai antropologiaa, ja luonnollisesti myös päinvastoin humanistiselle alalle suuntautuvan on otettava luonnontieteiden tai matematiikan kursseja. Pääainevalinta tehdään sitten toisen vuoden lopulla omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Pääaineen valinta aiheuttaa ilmeisesti jonkin verran paineita opiskelijoille, ja päällimmäinen syy on kovin samanlainen kuin suomalaisilla opiskelijoilla: mitä minä haluan tehdä isona ts. mitä mitä minä haluan opiskella? Kuvaavaa on että pääaineen valinnasta on olemassa myös WikiHow-artikkeli. Molemmissa systeemeissä on puolensa: amerikkalaisen mallin etu on mahdollisuus haistella tutkinto-ohjelmien tarjontaa ennen lopullista päätöstä ns. FIG-kurssien avulla, kun taas suomalaisessa mallissa pääsee tavallaan suoraan asiaan jos tietää mitä haluaa opiskella.
Ensimmäinen päiväni jatkui vastaanottotunnillani (oma toimisto ja vastaanotto, nyt on kuulkaa todella professionaali olo!), ja askarreltuani seuraavan päivän materiaalit kipaisin lounaalle Husky Union Buildingin alakertaan. Husky Union Building on paikallisen ylioppilaskunnan päämaja, jonka alimmassa kerroksessa on paikallinen vastine yliopistoruokalalle. Paikka muistuttaa enemmän food courtia ja hinnat ovat, anteeksi nyt vain, aika kamalat. Olen nyt muutaman kerran käynyt syömässä HUBissa ja Kelan ateriatukea on todella ikävä. Ikävä on myös Amican ja Juven ruokalistoja. Olihan se pitsa ihan hauska yllätys, mutta ei yksi rasvaa tihkuva viipale kovin täysipainoinen lounas lopulta ole. Taidan ottaa paikallisista mallia ja alkaa kuljettaa mukana omia eväitä. HUBissa on myös yliopiston ainoa Starbucks, jonka Pumpkin Spice Latteen sorruin tänään. Inhan hintaista, mutta ah niin ihanaa: kuin syysfiilis nestemäisessä ja lohduttavan lämpimässä muodossa. Kävelin HUBista takaisin laitokselle odottelemaan iltapäivän seminaarikurssia ja siinä auringonpaisteessa lattea nautiskellessa alkoi ihan hymyilyttää. Ihan kivastihan tämä ensimmäinen päivä lopulta suttaantui!
Päivän fiilis on suorastaan yltiöpositiivinen: ihana ylipisto ja ihana elämä! Kotimatkalla satunnainen vastaantulija kehui vaatetustani/tyyliäni, ja oli kehu vilpitön tai ei tuntui se yhtä kaikki mukavalta. Ruokakaupan kassalla small talk luisti kuin vanhalta tekijältä ja sää oli ihanan aurinkoinen. Tästä on pakko tulla hyvä syksy.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti