Extempore!

Koska eilinen meni valitellessa tekemisen puutetta, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutkia mitä kaikkea kaupungissa tapahtuu. Klikkasin itseni the Strangerin tapahtumakalenteriin, ja noin puolen tunnin tutkimisen jälkeen päätin käyttää sunnuntaini EMP Museumin näyttelyihin tutustumiseen. Museo sijaitsee Seattle Centerin alueella, joten samalla pääsin ihmettelemään Space Needle -maamerkkiäkin lähietäisyydeltä. Aamulla kahvin, uutisten ja nopean Suomeen skypettelyn jälkeen hyppäsin bussiin ja huristin kohti keskustaa. 

EMP Museum on ulkoapäin lievästi sanottuna mielenkiintoisen näköinen; intiaanipäällikkö Seattlen patsas Tilikum Place -aukiolla; vuoden 1962 maailmannäyttelyä varten rakennettu monorail, joka kulkee EMP Museumin ja Westlake Centerin väliä.

EMP Museum keskittyy näyttelyissään musiikkiin ja popkulttuuriin. Museon aikaisempi pömpöösi nimi,  Experience Music Project and Science Fiction Museum and Hall of Fame, kuvaa sen toimialaa edelleen kohtuullisen hyvin. Museon tämän hetkinen erikoisnäyttely esittelee 50-vuotiasta Star Trekiä, ja perusnäyttelyiden aiheita ovat muun muassa Nirvana ja Jimi Hendrix. Lisäksi museossa on genrenäyttelysarja kauhusta, scifistä ja fantasiasta. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan katsonut yhtäkään jaksoa Star Trekiä kokonaan ja elokuvistakin olen nähnyt vain jonkun niistä uudemmista, en edes muista minkä niistä. Koska erikoisnäyttelyn kattava lippu oli $5 kalliimpi ja museo menee sunnuntaisin jo viideltä kiinni, otin lipun vain perusnäyttelyihin. Fiksu valinta, sillä en ehtinyt tai olisi edes jaksanut kiertää kaikkia perusnäyttelyitäkään. Ne mitkä ehdin kiertää olivatkin sitten todella rahan arvoisia! EMP menee ehdottomasti lempimuseoideni listalle Zagrebin Museum of Broken Relationshipsin ja Prahan Franz Kafka Museumin rinnalle.

Ensimmäiseksi sukellus fantasiamaailmaan.

Aloitin kierroksen genrenäyttelyistä, joista ensimmäiseksi valikoitui fantasia. Avattuani näyttelyyn johtavan ison puuoven oli leukani loksahtaa lattiaan: tila oli hämärästi valaistu, lattialle oli ripoteltu olkia ja keskellä yhtä huonetta oli valtava puu, jonka oksista roikkui värikkäitä lyhtyjä. Näyttely esitteli fantasiaa hahmotyyppien avulla: ensimmäisessä huoneessa esiteltiin eri tyypit ja loppu näyttely koostui tunnettujen fantasiaelokuvien rekvisiitasta ja hahmoesittelyistä. Mukana oli myös käsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Teoksista esineistöä oli muun muassa Harry Pottereista, Narnian tarinoista, Ihmemaa Ozista, Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Monty Pythonin hullusta maailmasta. Oli siellä jotain myös Tulen ja jään laulusta/Game of Thronesista, mutta koska en ole kirjoja lukenut tai sarjaa katsonut niin ohitin ne melko nopeasti. Kyseessä on vähän nolo aukko sivistyksessäni, sillä olin etenkin yläasteella ja lukiossa oikea fantasiakirjallisuuden suurkuluttaja ja nautin genrestä edelleen. Sarja on lukulistallani, joka tosin pitenee nopeammin kuin ehdin sitä lyhentää. Näyttelyn ansiosta tekisi toisaalta mieleni tarttua myös jälleen Pullmanin Universumien tomu -sarjaan. Luin Kultaisen kompassin hiihtolomalla mummolassa joskus ala-asteen lopulla, ja sarjan muut osat pian perään. Kirjan maailma on jäänyt kummittelemaan jonnekin takaraivooni, joten ehkä olisi aika verestää muistoja?

Sirius Mustan takki, Dorothyn mekko, Harry Potterin näkymättömyysviitta (heh heh), Sormuksen ritareiden aseita, Kultainen kompassi ja Monty Pythonin hullun maailman ritarin kypärä.

Fantasian jälkeen siirryin museon alakertaan kauhu- ja scifinäyttelyhin. Portaikko alas oli valaistu hämärästi punaisella valolla ja seiniä koristivat kiljuvien ihmisten kuvat, joten matka alas viritti ihan kohtuullisesti oikeaan tunnelmaan. Jälleen hämärästi valaistun näyttelytilan keskiosan valtasivat pienet tv-kopit, joissa pyöri muutaman minuutin mittaisia esittely- ja analyysifilmejä kauhuelokuvien klassikoista. Istahdin itse katsomaan filmit Manaajasta, Ringusta ja Suspiriasta. Lisäksi katsoin muutaman ohjaajahaastattelun musiikin merkityksestä kauhuelokuvissa. Näyttelyn esineet olivat pääasiassa elokuvista, mutta oli mukaan mahtunut myös tv-sarjojen (the Walking Dead ja Buffy, vampyyrintappaja) esineistöä ja zombimaski Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideosta. Kauhunäyttelyssä viihdyin kaikista pisimmän aikaa, sillä siellä oli eniten nähtävää elokuvaklippien, musiikkinäytteiden ja minidokkareiden ansiosta. Olemme myös mieheni kanssa kauhuelokuvien ystäviä, joten kävin yhdellä seinällä esitellyn kauhuelokuvien suosituslistan tarkasti läpi ja kirjoitin vieraat ylös. Yhdessä pelkääminen on vain niin hauskaa, järjenvastaista eli ei. 

Xenomorph Alieneista, Mogwai Gremlinsistä (ihana tuo lasittunut tuijotus), yksi Naked Lunchin kirjoituskoneista, kauhuelokuvajuliste vuodelta 1959 ja näyttelyn esittelytaulu.

Viimeinen genrenäyttely esitteli scifiä, ja tila oli jälleen somistettu aiheen mukaan. Näyttelyalue oli muita selvästi ruuhkaisempi, joten ohitin kaikki komentosiltoja esittävät interaktiiviset esitykset melko nopeasti keskittyen ennemmin näyttelyesineisiin. Mukana oli esineitä Star Warsista Blade Runneriin ja Doctor Whosta Taisteluplaneetta Galacticaan. Olen itse alkanyt lämmetä scifille kunnolla vasta suhteellisen hiljattain, sillä käsitykseni scifistä oli pitkään (noloa myöntää) kovin rajoittunut avaruusoopperaan. Tämä genrenäyttelykin esitteli lähinnä avaruusseikkailuja, ja se jäi mielestäni siksi kovin tyngäksi. Fantasia ja kauhu olivat huomattavasti tasapainoisempia ja mielenkiintoisempia scifinäyttelyn esitellessä lähinnä erilaisia avaruusaluksia ja -aseita. Jee. Tosin kaikkia kolmea näyttelyä vaivasi myös tietty yllätyksettömyys; kaikki esiteltävät teokset olivat ns. isoja nimiä, joten näyttelyiden anti jäi siinä mielessä vähän köyhäksi. Onhan toki hauskempaa katsella tuttujen elokuvien tuttuja hahmoja ja rekvisiittaa kuin ihmetellä täysin tuntemattomia esineitä, mutta jokaiseen alueeseen olisi mielestäni voinut valikoida edes muutaman vähemmän tunnetun teoksen mukaan. Ja miksi, oi miksi en löytänyt mistään mitään H. P. Lovecraftiin viittaavaakaan?

Terminaattori, aavikkoötökkä Dyynistä, näyttelyn nimikilpi, facehugger Alieneista, Sarris Galaxy Questista ja dalek Doctor Whosta.

Genrenäyttelyt koluttuani siirryin rakennuksen toiselle puolelle katsomaan muita näyttelyitä. Sokkeloisessa tilassa oli vierekkäin näyttelyt Jimi Hendrixistä, Nirvanasta ja lisäksi joku kitaranäyttely. Koska musiikkimakuni on parhaimmillaankin epämääräinen ja omistin teini-ikäni bändien palvonnan sijaan lukemiselle, kiersin näyttelyt hyvinkin nopeasti silkasta velvollisuudesta. Hendrix on seattlelainen ja Nirvana ja grunge ovat erottamaton osa Seattlen musiikki- ja kulttuurihistoriaa, joten pakkohan näyttelyt oli katsastaa. Jälleen saan hävetä ja myöntää, että minulle Nirvana on lähinnä nuhjuisia flanellipaitoja ja maihareita sekä muutama biisi, jotka tietävät kaikki muutkin. Grunge oli vahvasti 90-luvun alkuvuosien ilmiö, joten en ihan ehtinyt kelkkaan mukaan, ja koska en koskaan kehittänyt minkään valtakunnan musiikkimakua muutenkaan on Nirvana vain bändi muiden joukossa. Sama koskee Hendrixiä; nimi ja maine ovat tuttuja mutta siinäpä se. Not my cup of tea tämä museon osuus.

Muutama kitara ja Nirvana

Kello kävi kovaa vauhtia joten siirryin nopeasti museon yläkertaan World of Wearable Art -näyttelyn pariin. Pyörähdin nopeasti alakerran indiepelejä esittelevässä näyttelytilassa, jossa pääsi konkreettisesti pelaamaan esiteltäviä pelejä. Tilassa oli tungosta, joten jätin jonottelun väliin ja kiipesin portaat ylös WoW-näyttelyyn. World of Warable Art on kansainvälinen designkilpailu, jossa tehtävänä on suunnitella vuosittain vaihtuvan teeman inspiroima taidevaate. Näyttelyn teokset olivat vaihtelevilta vuosilta, ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia materiaalien vaihdellessa villasta nippusiteisiin, metalliin ja täytettyihin undulaatteihin.

WoWin jälkeen tutkin museokaupan tarjonnan ja onnistuttuani torjumaan heräteostosten houkutuksen hyvästelin museon tyhjin käsin. Museo oli mielestäni pienistä puutteistaan huolimatta hyvinkin pääsylipun hinnan arvoinen kokemus ja sopivaa sunnuntaipuuhaa. Koska sää oli aurinkoinen ja lämmin, kiersin rauhalliseen tahtiin Seattle Centerin alueen. Alue on rakennettu vuoden 1962 maailmannäyttelylle, jonka teema oli avaruusaika ja tulevaisuuden teknologia. Myös Seattlen tunnetuin maamerkki, Space Needle -näkötorni, rakennettiin maailmannäyttelyä varten. Näyttelyn tunnuslause oli "Living in the Space Age", ja jäljellä olevat rakennukset henkivätkin ainakin minun silmääni sellaista Tomorrowland-fantasiaa tulevaisuudesta. Tämä Youtube-video, jossa puhtoisen viattomat naapurintyttö ja -poika tutustuvat näyttelyn ihmeisiin voimistaa näitä fiiliksiäni entisestään. 

Space Needle, International Fountain ja Pacific Science Centerin kaaret

Päivän fiilis on tyytyväinen, museo oli hintansa väärti ja tein muutakin kuin homehduin kämpillä. Huomenna sitten takaisin arkeen ja orientoitumaan.