Konffakuulumisia

Konferenssista palautumiseen menikin sitten useampi päivä. Kotimatka itsessään aiheutti harmaita hiuksia jo konffan viimeisenä iltana, kun sain tiedon jatkolentoni peruuntumisesta. Tarkoitukseni oli lentää ensin Chicagoon ja jatkaa sieltä jatkolennolla Seattleen, mutta koko Yhdysvaltain pohjoisosissa riehuva talvimyrsky sekoitti lentoliikennettä ja samalla minun kotimatkani. En jaksanut soitella lentoyhtiöön keskellä yötä, joten painuin loppubileiden jälkeen suoraa nukkumaan ja hilasin itseni kuudelta aamusta lentokentälle. Lentoni Chicagoon oli edelleen aikataulussa, joten en jaksanut edelleenkään soitella mihinkään vaan päätin selvittää jatkolennon tilannetta vasta kentällä. Kentällä sitten lähtöselvitystä tehdessä paljastuikin että minulle oli buukattu jo kokonaan uusi reitti Seattleen: lentäisin ensin Phoenixiin ja sieltä jatkaisin Seattleen. Mikäs siinä, Phoenixin kenttä olikin tuttu jo orientaatiosta, ja sama kai se on mitä kautta sitä lentää kunhan kotiin pääsee. Lennot sujuivat niin mukavasti kuin täyteen ahdetussa lentokoneessa voi sujua, ja olin kotona vihdoin alkuillasta.

Konferenssin ohjelma oli melko vaihtelevaa kiinnostavuudeltaan. Ensimmäisen päivän luentojen ehdoton helmi oli luento vaarantuneista kielistä: luennoitsijaa oli ilo kuunnella ja asia oli mielenkiintoista. Iltapäivän vapaaehtoistyö oli hienoinen pettymys, sillä meidät työllistänyt järjestö ei ilmeisesti ollut tiennyt, että meitä vapaaehtoisia oli yli 40. Töitä ei oikein tahtonut riittää kaikille, joten kokemus oli vähän puolivillainen. Lauantain ja sunnuntain ohjelmista suosikkini olivat jazzia ja somea viimeisimmissä vaaleissa käsitelleet work shopit. Vapaamuotoisemmasta ohjelmasta Cultural Fair oli hauska kokemus, joskin se olisi saanut kestää kauemmin kuin tunnin. Suomea esittelevän pöytämme ääressä kävi kova kuhina koko tunnin ajan. Pöytämme vetonauloiksi muodostuivat selvästi salmiakki ja Visit Finlandin nettisivujen Finngenerator. Kaiken kaikkiaan konffa oli hauska kokemus, ja oli ihanaa nähdä taas orientaatiokavereita. Olisin tosin toivonut hieman tarkkuutta järjestelyihin: ensimmäisen aamun aamupala oli totaalinen katastrofi, sillä aikaa melkein 400 ihmisen aamiaiselle oli varattu vain puolitoista tuntia, eikä aamiashuoneessa ollut ketään ohjaamassa nälkäistä ihmismassaa. Joukkoamme ei oltu porrastettu mitenkään, joten lähes koko porukka saapui aamupalalle yhtä aikaa kahdeksalta. Ruoka loppui kesken, jonot kiemurtelivat miten sattuu ja väki turhautui. Seuraavana aamuna aikaa oli varattu jo enemmän, mutta silti aamuapalatarjoilu takkuili konffan loppuun asti. Ruoka oli tosin varsin hyvää, ja yhteiset lounaat ja päivällinen sujuivat oikein sulavasti. Aikataulu ei ollut läheskään yhtä tiukka kuin orientaatiossa, joten vapaamuotoiselle seurustelulle ja nähtävyyksien ihmettelylle jäi kiitettävästi aikaa. Uusia tuttavuuksia ei konffassa juurikaan ehtinyt syntyä, mutta vanhat lujittuivat senkin edestä: hyvästien hetki lauantai-iltana oli haikea, sillä kukapa sen tietää milloin ja missä tiemme kohtaavat jälleen.

Suomi-pöytä valmiina Culture Fairiin! 

Hotellimme sijaitsi mahtavan hyvällä paikalla lyhyen kävelymatkan päässä Valkoisesta talosta ja National Mall -patsaspuistosta. Koska me kaikki kolme suomalaista saavuimme DC:hin aamulennoilla, käytimme oikeastaan koko keskiviikon Natinal Mallin kiertämiseen. Sääkin oli turistikierrokselle otollisen aurinkoinen, mutta toisaalta ihmisiä ei ollut liikkeellä ruuhkaksi asti. Kävin kiertämässä alueella lauantaina vielä toisen kerran orientaatiokavereiden kanssa. Monumentit olivat kaikki varsin vaikuttavia, mutta jonkin aikaa niitä katseltuani ne alkoivat mielessäni muuttua jotenkin kummallisiksi ilmestyksiksi. Washington-monumentti on maailman korkein kivirakennelma ja ehkä myös tunnetuin uuden ajan obeliski, mutta samalla se on myös kuin valtava Yhdysvaltain maskuliinista voimaa julistava fallos keskellä maan pääkaupunkia. Lincolnin muistomerkki Washington-monumenttia vastapäätä on toiminut taustana monille historiallisille puheille (ja sille Forrest Gumpin parhaalle kohtaukselle! "Jenny!!"), ja onhan se perin vaikuttava ilmestys pylväsrivistöineen. Monumentti muistuttaa kreikkalaista temppeliä, ja sen keskellä istuva marmorinen Lincoln on kuin antiikin jumala valtaistuimellaan: temppelin kreikkalaisvaikutteiden lisäksi patsaan istuimen käsinojia koristavat fascesit, roomalaiset virallisen auktoriteetin ja vallan symbolit. National Mallin kiertäminen oli siis vaikuttava mutta hämmentävä kokemus, enkä voinut olla ajattelematta monumenttien kulissimaisuutta: tässä ne kaikki ovat verrattain pienellä maapläntillä vierekkäin turistien ihmeteltävänä. Monumenttien symbolinen arvo on kuitenkin suuri, sitä  ei käy kiistaminen. 

Siellä se Washington-monumentti tavoittelee taivasta

Lincoln valtaistuimellaan. Patsas oli itseasiassa pienempi kuin mitä odotin! Megatron ilmeisesti kutistuu maagisesti istuessaan tuohon Lincolnin tilalle kolmennessa Transformers-leffassa...

Orientaatioporukka Lincoln Memorialin edustalla

Saapumispäivänämme tuli kuluneeksi 75 vuotta hyökkäyksestä Pearl Harboriin. Presidentti Obama julisti maanlaajuisen suruliputuksen, ja National Mallinkin lukuisat Yhdysvaltain liput hulmusivat siksi puolitangossa.

Maanantaina korjasin suomen kurssin loppukokeet ja pistin kurssin muutenkin pakettiin. Tiistaina kirjoittelin näppis savuten esseetä Strindberg-semmaan, mutta vaikka tekstiä syntyi hyvää vauhtia en saanut esseetä palautuskuntoon. Jatkoin siis vielä keskiviikkona aamusta ja vielä illastakin käytyäni välissä American Indian Studiesin loppukokeessa. Koe meni ihan ok, mutta Strindberg-esseestä tuli jopa ihan hyvä! Palautin esseen eilen illalla sähköpostitse ja toimitin vielä tänään aamulla paperiversion luennoitsijan postilokeroon. Syysjakso alkaa siis pitkälti olla paketissa, ja pääsen vähäksi aikaa lomailemaan. Sain tänään Seattleen saksalaisen FLTAn vierailulle, ja sovimme että näytän paikkoja lauantaina. Lauantaina menen illalla myös paikallisen Fulbright-seuran järjestämään jazzkonserttiin. Maanantaina Seattleen saapuukin sitten kauan ja hartaasti odotettu vieras, voi kun nämä viimeiset päivät kuluisivat nopeasti! Odottavan aika todella on pitkä...

Päivän fiilis on hyvä, hommat on hoidettu tältä erää ja viikonlopulle on ohjelmaa sen verran, että pysyn kiireisenä. Mies saapuu vierailulle vihdoin maanantaina, ja keskiviikkona lähdemme sille road tripillemme kohti etelää. Jouluaaton majoitus ja nyt myös ohjelma on varattu, en malttaisi millään odottaa että päästään tien päälle! 

Washingtonista ...Washingtoniin?

Niinpä juuri, nimittäin Washington DC:hin, Yhdysvaltain pääkaupunkiin! Washingtoniin ovat matkustaneet myös kaikki muut noin 400 FLTAta, sillä on ohjelman puolivuotiskonferenssin aika. Sunnuntaihin asti osallistumme luennoille, work shopeihin, vapaaehtoistyöhön, ja onpa mukana yksi juhlaillallinenkin. Äidin ja isän vierailu vilahti ohitse että huis vain, ja niin olen minäkin ehtinyt vilahtaa tutuilta nurkilta toiselle puolelle maata. Alkuviikko meni painaessa viimeisiä kurssitöitä valmiiksi, mutta nyt saan nautiskella loppuviikon ajan minilomastani. Konferenssin ohjelma vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta oikeastaan eniten odotin orientaatiokavereiden jälleennäkemistä. Ja tietenkin myös kahden muun suomalaisen FLTAn näkemistä vihdoin taas kasvokkain!

Äidin ja isän kanssa kiersimme Pike Place Marketin ja keskustaa muutenkin ristiinrastiin. Ehdotin historiannälkään Pioneer Squarella sijaitsevaa Seattle underground -kierrosta, ja se olikin sitten ehdottomasti lippujen hinnan arvoinen kierros! Seattlen historia on mielenkiintoista, ja oppaan jutustelu polveili juuri sopivasti. Ja nimensä mukaisesti kierroksella sukellettiin konkreettisesti maan alle Seattlen vanhoille kaduille: käytännössä koko kauppakortteli paloi maan tasalle kesäkuussa 1889, ja kun kaupunki rakennettiin uudelleen, päätettiin sen katuja nostaa 6,7 metriä aiempaa korkeammalle. Vanhat kadut ovat edelleen osittain nykyisten katujen alla, ja niihin pääsee tutustumaan erilaisilla ohjatuilla kierroksilla. Kävimme äidin ja isän kanssa peruskierroksella, ja ajattelin viedä miehen esimerkiksi saman yrityksen vähän hurjemmalle K21-kierrokselle. Kävimme myös katsomassa miltä kampusalue ja Bainbridge Island näyttävät, ja tietenkin pyörimme kaupoilla. Viikko oli oikein onnistunut, ja vaikka olinkin perjantaina aivan rättipoikkiväsynyt oli ihanaa nähdä äitiä ja isää pitkästä aikaa. Jäähyväisten hetki oli haikea, mutta onneksi voi aina skypetellä.

Viikonloppuna juhlimme myös suomen ohjelman pikkujouluja ja Finlandia Foundationin järjestämää itsenäisyyspäivänjuhlaa. Pikkujoulut olivat menestys, ja oli hauskaa nähdä opiskelijoita myös luokkahuoneen ulkopuolella suomen kielen ja kulttuurin parissa. Söimme perinteistä suomalaista jouluruokaa ja kuuntelimme joululauluja. Lauloimme myös muutaman tunnetuimman, joista "Hei tonttu-ukot hyppikää" kirvoitti ah niin positiivisella sanomallaan muutamat naurut. Suomalainen se vain muistaa joululaulussaankin mainita kuinka elämä on synkkää ja ikävää... Itsenäisyyspäiväjuhlassa oli hyvää ruokaa ja seuraa, ja voitinpa ovipalkinnonkin! Viikonloppu kuluikin sitten muuten opiskelun parissa; yritin saada mahdollisimman paljon valmiiksi ennen alkuviikon kiireitä, jotta lähtö DCn konffaan ei olisi mikään paniikkisekoilu. En nyt tiedä kuinka hyvin tavoitteessani onnistuin, mutta ne mitä jäi tekemättä odottavat kyllä Seattlessa sunnuntaihin asti.

Lähtöni kohti Washingtonia oli kuin olikin hieman kiirelähtö, ja unohdin muun muassa hammasharjani kotiin. Lento lähti keskiyöllä, ja reilun neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Newarkiin. En saanut juurikaan nukuttua lennon aikana, ja se vähäinen unenikin oli lähinnä unen ja valveen rajalla häälymistä. Lentokoneen ikkunasta katselin alla levittäytyvää yötä, ja tasaiseen tahtiin pimeyttä tähdittivät pienempien ja suurempien kaupunkien valot. Öinen kaupunki on valoissaan kaunis kaukaa, vaikka levittääkin samalla valosaastetta ympäristöönsä. Newarkista minulla oli jatkolento Washingtoniin. Tunnin kentällä pööpöilyn ja jatkoyhteydelle etsiytymisen jälkeen vielä noin puolen tunnin lento, ja kas olinkin jo perillä. Eikä kellokaan ollut vasta kuin 10.20. Olin jo hotellille päästessäni väsymyksestä tillintallin, mutta kahvin voimalla sain koottua itseni ja lähdin porukan jatkona ihastelemaan National Mallia ja sen lukuisia muistomerkkejä. Räpsin kuvia kuin kunnon turisti ainakin, ja monumentilta toiselle tallustaessa tuli taaplattua kilometritolkulla. Illalla hoidimme vielä virallisen rekisteröitymisen konferenssiin ja kävimme suomiporukallamme syömässä läheisessä intialaisessa ravintolassa. Viinilasilliseni maksoi melkein saman verran kuin ruokani, mutta mitäpä tuosta, onhan nyt sentäs jo puolivuotiskonferenssin aika.

Päivän fiilis on väsynyt. Päivä on tuntunut aivan käsittämättömän pitkältä, ja haluan nyt vain nukkumaan. Huomenna alkaa konffan varsinainen ohjelma, mutta illalle olen sopinut illallistreffit orientaatiotuttujen kanssa. Ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja toisaalta tavata myös uusia ihmisiä. Kunnollinen turistipostaus kuvineen National Mallista seuraa lähiaikoina, pysykää siis linjoilla!

The American Experience

Olen nyt asustellut Yhdysvalloissa pian kolme kuukautta. Aika on suorastaan lentänyt, mutta toisaalta Seattle tuntuu myös jo ihan aidosti kodilta. Olen ehtinyt käydä ulkona syömässä ja juomassa, pelaamassa flipperiä hämyisessä kapakassa Fremontissa ja seuraamassa Seahawksien peliä Capitol hillissä. Opiskelijaporukalla olen jännittänyt vaalitulosta ja käynyt the Avella yksillä pitkän päivän jälkeen. Olen puhunut suomea ja Suomesta lukemattomille tuntemattomille, ja pilannut sukunimeni ääkkösillä ja öökkösillä ainakin kahden byrokraatin päivän. Olen paijannut UW:n koiramaskotti Dubsia, ja selvinnyt ensimmäisen jaksoni esseistä ja monivalintakokeista. Niin paljon on ehtinyt tapahtua, ja kuitenkin tuntuu kuin olisin vasta eilen ihmetellyt SeaTacin lentokentällä miten pääsen tavaroineni kämpille. Eivät nämä kolme kuukautta tietenkään pelkkää aurinkoa ja onnea ole olleet, mutta onnekseni Suomen tukijoukkoni ovat vankkumaton tukeni. Mies on joutunut kestämään muutamia itkupotkuraivariviestejä perseelleen menneiden päivien jälkeen, ja sunnuntaisin olen useammin kuin kahdesti vuodattanut viikon rutinat pelikavereille Skypen välityksellä. Ja moni muukin on saanut osansa jos päivä on ollut oikein huono. Kiitos teille rakkaat kun jaksatte kannustaa ja tukea!

Tänään vietettiin Yhdysvaltojen ehkä suurinta perhejuhlaa, nimittäin kiitospäivää alias Thanksgivingia. "It’s also the one holiday where people open their homes to folks they barely know" tiesi eräs matkailusivusto kertoa, eikä väite ole ilmeisesti kaukana totuudesta: sainhan minäkin kutsun kiitospäiväaterialle paikalliselta suomalaiselta, jonka olin tavannut kerran ennen kutsua. Kiitospäivän ansiosta saan nauttia pitkästä viikonlopusta, ja koska jakso alkaa olla lopuillaan otimme suomen kurssilla ehkä vähän rennommin kertaillen ja tekemällä puheharjoituksia. Juttelimme muun muassa siitä, mitä kiitospäivänä tehdään ja syödään. Opiskelijani kertoivat, että kiitospäivänä pitää syödä itsensä koomaan ja katsoa sitten puoliksi tajuttomana amerikkalaista jalkapalloa. Aina parempi, jos tämän pystyy tekemään yhdessä perheensä kanssa. Lisäksi puhuimme tyypillisistä ruuista, kuten kalkkunasta, kurpitsapiirakasta ja perunamuusista. Näiden harjoitusten viisastuttamana huristin  sitten tänään iltapäivästä emäntäni luo kokemaan kiitospäivän käytännössä. Ilta oli oikein mukava, läsnä olivat myös emäntäni poika perheineen ja pojan anoppi. Emäntä puolisoineen oli laittanut herkullista ruokaa, ja poika vaimoineen osasi suositella mielenkiintoisia paikkoja road tripillemme etelään. Anopissa oli selvästi tarinankertojan vikaa, ja hänen eteläinen korostuksensa sopi tarinoihin täydellisesti. Sain kuulla tarinoita molempien perheiden historiasta Yhdysvaltojen sisällissodasta alkaen, ja toisaalta kytköksistä Suomeen. Ennen jälkiruokaa katsoimme myös hetken sitä pakollista jalkapalloa, ja ilmeisesti sääntöjen pänttääminen on tuottanut tulosta, sillä ymmärsin jopa pelin kulusta jotain! Illan päätteeksi sain vielä mukaan päivällisen tähteitä, ja ohjeet perinteisen kalkkunavoileivän tekoon. Ensimmäinen kiitospäiväni oli siis varsin onnistunut, kiitos minut luokseen kutsuneen perheen vieraanvaraisuuden.

Moni TA matkusti kiitospäivän viettoon takaisin kotiseudulleen, joten kävimme tiistaina taas yksillä tuulettumassa. Oli mukavaa jutella taas niitä näitä, etenkin kun pian jakso jo loppuukin ja kaikki hajaantuvat tahoilleen lomien ajaksi. Kävimme jälleen samassa panimopubissa, ja edellisestä kerrasta poiketen baarimikko kysyikin paperit ennen tilaustani. En nyt mitenkään erityisemmin yllättynyt, sillä papereiden kysyminen on kuppiloissa ja kaupoissa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Olen joutunut siis kantamaan mukanani passia aina kun olen lähtenyt ulos, ja joskus ihan muuten vain kaiken varaltakin. Jos vaikka esimerkiksi keksinkin kävellä kotiin Trader Joe's:in kautta ja tekisi mieli ostaa perjantain kunniaksi siideri. Passin mukana kantaminen on ollut jotenkin epämiellyttävää; suhtaudun passiini hieman hysteerisesti ja pelko sen katoamisesta tai varastamisesta hakkasi jatkuvasti takaraivossa. Passin välissä on myös melkeinpä itse passiakin tärkeämpi DS-2019 -lomakkeeni, jonka katoaminen ei olisi ollenkaan hyvä juttu. Aikani tästä passiasiasta stressattuani marssin Washington State Licensing -toimistoon ja hankin itselleni paikallisen henkilökortin. Kortti kustansi reilut 50 dollaria, ja olen enemmän kuin tyytyväinen hankintaani. Passi on nyt turvallisessa paikassa kämpillä, enkä baarissakaan enää ole niin ilmiselvän ulkomaalainen kuin passia heilutellessani. 

Thanksgiving aloittaa myös Yhdysvalloissa ns. Holiday Seasonin, eli tammikuun alkuun kestävän juhlakauden. Huomenna on myös se Suomeenkin rantautunut enemmän tai vähemmän pahamaineinen alennusmyyntipäivä (jota muuten muutama paikallinen kauniisti kuvasi "umpikapitalistiseksi kulutushysteriapäiväksi") Black Friday. Kaupoissa on luvassa tungosta ja Stockan hullarit kalpenevat luvassa olevan kulutusmanian rinnalla, tai näin minulle on kerrottu. Jo Münchenin jouluostosruuhka aiheutti allekirjoittaneelle sellaisen ahdistuksen, että taidan jättää huomisen kaupoissa riekkumisen väliin. Onneksi on Amazon ja muut nettikaupat jos tulee pakonomainen tarve tuhlata. Iltapäivästä menen vanhempiani vastaan lentokentälle, ja illan aikana pitäisi sitten päättää mitä viikonloppuna tehdään. Ajattelin ehdottaa retkeä Bainbridge Islandille ja keskustan nähtävyyksien kiertämistä. Jossain välissä ehtii sitten varmasti ostoksillekin. Minun pitäisi tosin jossain välissä myös kirjoitella vielä yksi minianalyysi Strindberg-seminaariin, mutta luovuutenihan tunnetusti kukkii parhaiten keskellä yötä. Yötöiksi menee siis taas suurella todennäköisyydellä. Strindberg-seminaari on ollut todella mielenkiintoinen kurssi, ja ilokseni olen tähän asti suoriutunutkin siitä hyvin arvosanoin. Paikallisten tapa tuijottaa arvosanojaan on selvästi tarttuvaa lajia... 

Päivän fiilis on kiitollinen. Vaikka olen onnistunut luomaan ihan aidonoloisia ystävyyssuhteita ja omat sosiaaliset ympyräni käytännössä tyhjästä näiden kolmen kuukauden aikana, on ihana tietää että Suomessa humanistimafia ja perhe ovat taustatukena. Välillä täällä oleminen on ollut jotenkin paljon vaikeampaa kuin vuosi sitten Münchenissä, ja olenkin huonoina päivinä nakannut luentomuistiinpanot sängyn alle ja syönyt jäätelöä suoraan purkista. Toisaalta täällä oleminen on ollut myös tavattoman palkitsevaa, enkä todellakaan olisi vielä valmis lähtemään kotiin. Tästä vuodesta on otettava kaikki irti, sillä kukapa haluaisi surkutella niitä "olis pitänyt" -asioita kun on liian myöhäistä. "It's part of the American experience!" sanoi minulle muuan paikallinen siellä hämyisessä flipperibaarissa Fremontissa kun mietin pelaisinko flipperiä vai en. Kiitospäivä ja vaahtokarkkikuorrutus bataattilaatikossa ovat mielestäni myös ehdottomasti osa tätä amerikkalaisuuden kokemusta, samoin jalkapallopelin seuraaminen kaveriporukassa. Kolmessa kuukaudessa olen siis päässyt hyvään alkuun, mutta onneksi on vielä hyvin aikaa jatkaa tätä kulttuurista tutkimusmatkailua.

Niitä näitä

Vaaleista on nyt viikko. Yliopistolla ja kaupungilla järjestetään edelleen tasaiseen tahtiin Trumpin vaalivoiton innoittamia mielenilmauksia rasismia ja syrjintää vastaan. Moni pelkää avoimen syrjinnän lisääntyvän ja vähemmistöjen elämän vaikeutuvan entisestään tulevaisuudessa. Eilen yliopistolla järjestetyn ulosmarssin yhteydessä väkijoukossa tunteet kuumenivat niin, että poliisi poisti paikalta muutaman riitaa haastaneen osallistujan. Ympäri maata on uutisoitu häirintätapauksista ja suoranaisesta ilkivallasta samaan tapaan kuin Britanniassa heti Brexitin jälkeen. Monilla luennoilla on pidetty normaalin ohjelman sijaan keskustelutilaisuuksia ja annettu tilaa opiskelijoiden pohdinnoille. Omalla American Indian Studiesin luennollanikin viime torstaina pidimme lyhennetyn luennon ja keskustelimme vaalituloksesta. Uskon näiden keskustelumahdollisuuksien olevan tärkeitä monelle opiskelijalle, ja on koskettavaa kuinka yliopisto on vastannut opiskelijoidensa huoliin ja pelkoon tulevaisuudesta. Vaikka nämä viime päivät ovat olleet täynnä turhautunutta vihaa, surullisia tarinoita häirinnästä ja mitätöinnistä ja pelkoa tulevaisuudesta, on paikallinen yhteisö myös täynnä tukea sitä tarvitseville ja halua tarttua toimeen. 

Ballardista bongattua

Sitten vähän muihin tunnelmiin: kävin viime lauantaina Ballardissa Nordic Heritage Museumissa Suomi-basaarissa. Kyseessä olivat siis myyjäiset, joissa myös omalla suomen ohjelmallamme oli oma pöytä. Päivystin pöydän takana kolmisen tuntia ja kerroin kiinnostuneille suomen opetuksesta. Ehdin samalla seurustella vähän myös paikallisen suomalaisyhteisön aktiivien kanssa, ja sain myös kutsun kiitospäiväaterialle! Kiitospäivää vietetään jo ensi viikolla, ja ehdin jo vähän ahdistua joudunko oikeasti hengaamaan niin periamerikkalaisen juhlapäivän itsekseni kämpillä. Kiitospäivän jälkeen saapuvatkin heti äiti ja isä visiitille: pitää miettiä turistikierrokselle sopivia kohteita tarkemmin viikonloppuna. Bainbridge Islandilla olisi ainakin hauskaa käydä, ja jos vuokraisimme auton olisi Twin Peaksin alkutunnarissakin näkyvä Snoqualmien vesiputous verrattain lähellä. Olen katsonut Twin Peaksia sen jälkeen kun Supernaturalin jaksot loppuivat Netflixistä, ja olisi hauskaa käydä sarjan Seattlen ympäristössä olevilla kuvauspaikoilla. FIUTS järjesti päiväretken putoksille, mutta liput retkelle myytiin loppuun ennen kuin ehdin omani ostaa. Harmi juttu, mutta ei voi mitään. 

Yliopisto heräilee aamuun

Olen lueskellut uutisia Suomen lumipyrystä pieni ikävä rinnassa. Ensilumessa on sitä jotakin, ja lumisade pimenevässä sinisessä illassa nyt vain on ehkä talvisin asia minkä keksin. Seattlen marraskuu ei ole talvea nähnytkään, ja kauppoihin ilmestyneet joulukoristeet eivät jotenkin yhtään sovi kuvaan. En kaipaa räntää ja loskaa, mutta onhan se nyt vähän koomista nähdä vuorenkilven ja kirsikkapuun kukkivan marraskuussa. Tänään kävelin täydessä kukassa olevan ruusupuskan ohi, ja postilaatikkoni alla kukkii yksinäinen voikukka. Keskimääräinen alin lämpötila joulukuussa Seattlessa on ilmeisesti hieman nollan yläpuolella, joten eipä tämä sää tästä nyt juuri kovin kylmäksi edes muutu. Leuto talvi sopii minulle kyllä, ja ainahan voimme miehen kanssa piipahtaa vuoristossa vaikka Leavenworthin pikkukaupungissa jos lunta ja kylmää tulee ikävä. Leavenworth on tosin itsessäänkin jo näkemisen arvoinen: kyseessä on baijerilaistyylinen vuoristokaupunki ja siksi suosittu turistikohde. Harkitsin siellä piipahtamista lokakuussa Oktoberfesteillä, mutta koko kaupunki oli niin jumissa turisteista että enpä sitten piipahtanutkaan. Lämpimät päivät ja syksyinen ilma syövät vähän joulufiilistäni, joten pitänee käydä Targetissa hamstraamassa kasa joulukoristeita ja kuorruttaa pikkuyksiöni glitterillä. Äiti ja isä onneksi tuovat mukanaan partiolaisten adventtikalenterin, ja se nyt viimeistään tuo joulun oikeasti lähemmäs. 

Havahduin ajattelemaan taas hääasioitakin pitkästä aikaa. Tai paremminkin hääpukuasiaa. Tilasin hääpukuni jo ajat sitten huhtikuussa, ja liikkeessä kerrottiin että toimitus saattaa venyä pitkälle elokuuhun tai jopa syyskuuhun. No mikäs siinä, häät kun ovat vasta vuoden päästä. Sovimme samalla että liike lähettää sähköpostia kun puku saapuu; tavallinen käytäntö on laittaa teksiviesti, mutta koska lähtöni osui juuri tuohon elo-syyskuun vaihteeseen pyysin laittamaan varmemmin perille tulevaa sähköpostia. Havahduin sitten syyskuussa ihmettelemään missä se mekko oikein mahtaa venyä kun mitään ei kuulu, mutta unohdin koko mekon kun kurssit painoivat päälle. Viime kuussa muistin mekon taas, ja laitoin sähköpostia liikkeeseen. Mekko oli saapunut jo elokuun viimeinen päivä, mutta koska liikkeestä oli laitettu tekstiviesti sähköpostin sijaan ei viesti löytänyt perille. Vaihdoin amerikkalaiseen puhelinliittymään heti kun jalkani kosketti Yhdysvaltain maaperää, joten tekstari on mennyt vanhaan numerooni ja siten ties minne. Saatoin ehkä hieman hermostua tästä kuviosta, vaikka on toki myönnettävä että ehkä olisin itsekin voinut olla aktiivisempi ja kysellä mekon perään. Toiselle puolelle maailmaa matkustaminen ja kiireisenä pysyminen on selvästi keikauttanut minut orastavasta bridezillasta huithapelimorsiameksi. Siskot kävivät hakemassa mekon talteen, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Seuraavaksi pitää kai mietiskellä jo kutsuja.

Päivän fiilis on hyvä mutta kiireinen: opetusta on enää muutama viikko jäljellä, ja esseiden dedikset painavat päälle. Alustan ja johdan huomenna Strindberg-seminaarissa keskustelua Aavesonaatista, ja ne kaksi minianalyysiani ovat edelleen kirjoittamatta kurssin lopputyöstä nyt puhumattakaan. Menee taas varmaan yötöiksi. Muuten olen ihan hyvin aikataulussa kursseillani, ja sain vihdoin valittua talvijakson kurssinikin. Suomen kurssin loppukoe on jo kolmen viikon päästä, ja samalla viikolla lennän myös Washington DC:hin FLTA-ohjelman konferenssiin. Kun koko rumba on ohi on jo pitkälti joulukuu.

Oreoita sen seitsemää sorttia. Kun loppukoeviikko ja konffa on ohi vetelen paketin tai kaksi palkinnoksi hyvin selvitetystä syksystä.

Päivän puheenaihe

Vaalipäivän jälkeinen aamu valkeni harmaana ja sateisena. Yliopisto oli tavallistakin hiljaisempi kun kävelin toimistolle kahdeksan aikoihin. Koko päivää leimasi raskas surumielisyys: normaali iloinen puheensorina loisti poissaolollaan kun kävelin Denny Halliin pitämään suomen tuntia. Vaalin tulos näkyi myös omissa opiskelijoissani, ja suomen tuntia vaivasivat ymmärrettävästi hieman masentuneet tunnelmat. Kerratessamme ihmisten kuvailua päästi yksi opiskelijani ilmoille sensuroimattoman, ei erityisen mairittelevan kuvauksen Trumpista, ja mielipidettään tehostaakseen totesi viimeiseksi vielä painokkaasti että "perkele". Paineiden päästely on kaikille toisinaan tarpeen, ja koska koko litania tuli suomeksi niin mitäpä siinä sitten. Motivaatio syntyy tarpeesta, ja opiskelijoillani oli selvästi tarve purkaa tuntojaan. Siinä sivussa suomen kielikin sitten luisti ihan huomaamatta useamman virkkeen verran.

Kampuksella sijaitsevan Parnassus-kahvilan takaseinä

Vietimme eilisen vaali-illan TA-porukalla yhdessä äänestystulosta seuraten. Ilta oli pitkä, ja kun lopulta Trumpin voitto oli selvää pääsi useammalta paikalliselta itku. Maan selvä kahtiajakautuminen järkytti ja pelotti monia, ja huolta herätti myös asenneilmaston koveneminen. Trumpin asenteet muun muassa muslimeita, maahanmuuttajia, naisia ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat käyneet turhankin selviksi kampanjan aikana, ja nyt moni pelkää vihamielisen suhtautumisen normalisoituvan. Yliopisto reagoi tähän pelkoon useammalla sähköpostiin kilahtaneella tiedotteella: mm. kv-toimisto muistutti vaihto-opiskelijoita kampuspoliisin yhteystiedoista mahdollisissa häirintätilanteissa, ja tarjosi lisäksi keskusteluapua. Yliopiston rehtori kehoitti omassa tiedotteessaan opiskelijoita tukemaan toisiaan ja vastustamaan kaikkea syrjivää ajattelua ja toimintaa. Yliopistolla järjestettiin myös kirjastossa koko päivän kestänyt hiljainen mielenilmaus, jossa oli tarjolla vertaistukea ja keskusteluapua niille, jotka kokivat sitä tarvitsevansa. 

Vaalien alla ilmestyneen Time-lehden kansi

Vaalitulos herätti somessa oikeastaan heti kapinamielialaa, ja yliopiston epävirallisessa tapahtumaryhmässä huudeltiin jo heti vaalituloksen selvittyä missä on lähin mielenilmaus tai protestimarssi. Tätä päivää ovatkin leimanneet vahvasti mielenilmaukset ympäri maata: suurkaupungeissa halki Yhdysvaltojen osoitetaan mieltä protestimarsseilla ja -tapahtumilla. Seattlessa vasemmistolaisen Socialist alternative -puolueen mielenilmaus jatkui protestimarssilla keskusta-alueella, ja lopulta marssi jatkui vielä omassa U-Districtissänikin pitkälle iltaan. Keskustan marssi nousi yhtäkkiä uutisotsikoihin samanaikaisen ampumavälikohtauksen vuoksi, mutta tapahtumilla ei poliisin tiedotteen mukaan ole yhteyttä. U-Distirictin marssi liikkui aivan kämppäni nurkilla, ja poliisiautojen sireenit ja helikoptereiden hurina kuuluivat koko illan. Marssijat yrittivät ensin Interstate 5 -valtatielle pysäyttämään liikenteen, mutta poliisin tiesulkujen vuoksi joukko kääntyi yliopistoa kohti ja kerääntyi Red Square -keskusaukiolle. Not my president -mielenilmaukset ovat vetäneet tuhannet amerikkalaiset kaduille purkamaan vaalitulokseen liittyvää ahdistusta ja epätoivoa, ja esimerkiksi New Yorkin marssin uutisoidaan keränneen jopa 10 000 osallistujaa. Trump lupasi voittopuheessaan olla kaikkien amerikkalaisten presidentti, mutta maan yhdistäminen kansaa repineen vaalitaiston jälkeen vaatii todellisia ponnisteluja ja tekoja. "Elämä jatkuu, mutta millaisena?" kysyikin yksi TA tänään aamulla. 

Päivän fiilis on uupunut. Vaalitaiston ja lopullisen tuloksen seuraaminen täällä on ollut mielenkiintoista, mutta myös välillä henkisesti uuvuttavaa. Näin väliaikaisena vierailijana en voi kuin myötäelää paikallisten ja etenkin laitoksen muiden graduate studentien rinnalla. Likaisen vaalipelin seuraaminen ei ole ollut läheskään aina miellyttävä kokemus, mutta sitäkin opettavaisempi. Nyt vaalit ovat ohi ja on aika katsella tulevaan. UW:n rehtoria Ana Maria Caucea lainaten: "Now is the time to look for and find the best in each other, reach out across our differences and come together as a community. It will take hard work, intellectual honesty, kindness, respect, generosity and compassion to heal this divided country and world."

Joulufriikki kissakahvilassa

Marraskuu, tuo synkkä ja pimeä kuolemaa nimessään kantava kuukausi. Halloweenin viikkotolkulla kestänyt juhlinta huipentui eilen trick or treat -kierroksin, ja tänään laitoksella podettiin enemmän tai vähemmän sokerikrapulaa. Itse en ole Halloweenille oikein erityisemmin lämmennyt, ja pidän sitä lähinnä hyvänä tekosyynä pitää bileet, joihin saa pukeutua niin överisti kuin vain kehtaa. Nyt kun Halloween on virallisesti taputeltu, voin alkaa avoimemmin intoilla siitä minun vuoteni tärkeimmästä juhlasta. Nimittäin joulusta! Partiolaisten adventtikalenterin myynti on alkanut ja joulukrääsä saapunut kauppoihin, joten on siis aika kaivaa Spotifystä joululaululista esiin ja päästää Michael Bublé irti! Erityisesti partiolaisten adventtikalenteri on erottamaton osa joulunodotustani: olenhan itsekin pikkupartiolaisena myynyt kalentereita ovelta ovelle ja myöhemmin myös pyörittänyt lippukuntamme myyntikampanjaa useampana vuotena. Ilman partiolaisten adventtikalenteria joulu ei yksinkertaisesti tule! Kalenterimyynti on myös monien lippukuntien tärkein vuosittainen varainkeruukampanja, ja siitä saadut varat näkyvät konkreettisesti vuoden aikana retkinä, leireinä ja viikkotoimintana. Täältä voit tilata itsellesi kalenterin ja tukea samalla vaikkapa minun lippukuntaani Nokian Partiotyttöjä. Partiolaisten adventtikalenteri on muuten se aito ja alkuperäinen joulukalenteri, sillä juuri partiotytöt toivat suomenruotsalaisen partiotyttöjärjestön johtajan Tessi Fazerin aloitteesta kalenteriperinteen Ruotsista Suomeen vuonna 1947. Partiolaisten kalenteri on nimenomaan adventtikalenteri: tänä vuonna ensimmäinen adventti on 27.11., joten ensimmäisen luukun saa avata jo marraskuun puolella. Omaa kalenteriani joudun vielä muutaman viikon odottelemaan, sillä sen tuovat mukanaan vierailulle tulevat vanhempani kuun lopulla juuri ennen ensimmäistä adventtia.

Glitteriä, kimallusta ja ah niin ihanaa krääsää <3

Kävimme viime viikolla TA/RA-porukalla istumassa iltaa torstaina the Avella Big Time Brewery & Alehouse -panimopubissa. Paikallinen kuiva omenasiideri oli hyvää, ja seura vielä parempaa. Toivottavasti tämä ei jäänyt ainoaksi kerraksi, vaan otamme pian uudestaan! Perjantaina kävin vielä happy hourilla suomen lehtorin kanssa mukavassa meksikolaisessa, jonka terassilta oli hienot näkymät Portage Bayhin. Paikan margaritat ovat syystä suosittuja, ja ruokakin oli hyvää. Loppuviikon sosiaalisen kanssakäymisen vastapainoksi en viikonloppuna tehnyt oikeastaan mitään ihmeempiä. Nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni, kävin University Villagessa katselemassa kauppojen tarjontaa ja katsoin pari elokuvaa Netflixistä samalla kun neuloin villasukkia. University Village on muuten ehdottomasti lempiostospaikkani ainakin toistaiseksi, ja voisin viettää tunteja sen kävelykaduilla, kahviloissa, ravintoloissa ja pikkuputiikeissa. "Villagessa on jotain hyvin eurooppalaista", sanoi eräs paikallinen kun juttelimme eri shoppailupaikoista, ja kuulemma tuo "eurooppalainen" tyyli on se, mikä monia vetää sinne ostoksille. En ole ihan varma mitä tällä "eurooppalaisella tyylillä" nyt tarkoitetaan, mutta jokin paikassa kuitenkin viehättää myös minua, ja koska se on mukavan lähellä poikkean sinne aina silloin tällöin vain kiertelemään ja katselemaan. Nyt voi perustella Villagessa notkumisen myös joulun lähestymisellä: onhan tässä hiljalleen ajateltava jo joululahjojen hankintaakin omien shoppailuhimojen tyydyttämisen lisäksi.

Tänään kävin vähän ex tempore Wallingfordissa kissakahvila Meowtropolitanissa norjan TAn kanssa paijaamassa kissoja. Paikka oli viihtyisä, kahvi oli hyvää ja kissat olivat aivan liian suloisia. Paikan omistaa norjan TAn poikaystävä, joten pääsin pyörähtämään kahvilan takahuoneessakin silittelemässä kissoja. Yksi kissoista toi värityksensä takia mieleeni jo edesmenneen mummolan kissan Eetun, joka tosin oli tuplasti isompi ja julmempi katti kuin Meowtropolitanin asukki. Eetu oli oikea kattien katti, ja toi mieleeni aina Hermionen Koukkujalan Pottereista ja  Nanny Auvomielen Greebon Kiekkomaailma-romaaneista. Olen nyt potenut kasvavaa kissakuumetta noin vuoden, ja kissakahvilassa käyminen ei erityisemmin lievittänyt tätä kuumettani. On siis ehkä pakko poiketa kahvilassa vielä toistekin paijaamassa kissoja ja pahentamassa kuumetta hankkia oma katti. Meowtropolitanin kissoilla oli muuten hauskoja nimiä: Martha Stewart, Vincent Price ja Merlin nyt muutaman mainitakseni. Nimistä tuli mieleeni Vauva-lehden Aihe vapaa -keskustelupalstalla oleva vanha, mutta aivan mahtava ketju kissoista nimeltä Käpytikka ja Mufasa. On minullakin sille mahdolliselle kissalleni jo nimi olemassa, ellen sitten keksi jotain parempaa (vai pahempaa?) tässä kun kissan hankintaa pohdiskelen.

Kissoja selvästi kiinnostaa hullun naisen lässytys ja kissamania.

Hellusia katteja

Viime viikolla ollut American Indian Studiesin midterm-koe meni lopulta ihan hyvin. Sain 86 pistettä sadasta, eli seitsemän kysymyksen vastaus meni vikaan. Mielestäni ihan hyvä tulos, etenkin kun ottaa huomioon etten erityisemmin päntännyt kokeeseen. Huomenna suomen kurssilaisillani on edessä suullinen koe, enkä usko että se tuottaa kenellekään ongelmia. Perjantaille pitäisi sitten koota kirjallinen midterm-koe, mutta olen vielä vähän epävarma mitä kaikkea siihen sisällytän. Viikon tunnit olen jo sisällöiltään pitkälti suunnitellut, joten keskityn kokeen laatimiseen todennäköisesti huomenna. Ehdin sitten torstaina vielä viilata jos tarvetta on. Strindberg-seminaariin pitäisi kirjoitella lisää minianalyyseja, ja lisäksi oma esitelmävuoroni lähestyy uhkaavasti. Pitää pyhittää joku päivä erikseen Strindbergille ja hoitaa analyysit pois alta ennen kuin ne kasaantuvat kaikki samalle viikolle. Aika käy uhkaavasti vähiin, sillä enää ei ole kuin viitisen viikkoa opetusta jäljellä ja muutamat juhlapyhät syövät ensi ja sitä seuraavalla viikolla arvokkaita opetuspäiviä. Pitää siis aikatauluttaa jäljellä olevat viikot nyt huolella, ja lisäksi pysyä siinä aikataulussa. Muuten voipi käydä köpelösti.

Päivän fiilis on hyvä: kissat olivat hellusia karvapalleroita ja midtermit ovat kohta ohi. Perjantaina takana on 56% koko quarterista, ja äiti ja isä tulevat käymään muutaman viikon päästä. Niin se aika rientää kun on paljon tekemistä.

Midterm

Syysjakso alkaa olla nyt puolessa välissä, ja edessä ovat midterm-kokeet. Pidän suomen kurssille midtermin ensi viikolla kahdessa osassa: ensin keskiviikkona suullisen osuuden ja perjantaina sitten kirjallisen. Suullinen osuus on lähinnä lyhyt jutustelu, jossa kyselen niitä samoja kysymyksiä, joita olemme harjoitelleet lähes päivittäin. Omista kursseistani vain yhdellä on midterm, ja koska kyseessä on se American Indian Studiesin kurssi en yhtään tiedä mitä odottaa. Kokeessa on 50 monivalintakysymystä, ja kurssin Canvasiin on nyt lisätty myös luentodiojen lisäksi erillinen study guide, jossa oli listattu erilaisia keskeisiä teemoja, käsitteitä ja niiden selityksiä sekä viittauksia kurssilukemistoon. Tänään luennolla kuulin monen puhuvat oppaasta, ja vierustoverini totesi oppaan olevan hulluin minkä on nähnyt. Taivastelunsa jälkeen hän kysäisi minultakin mielipidettä asiaan. Jouduin myöntämään, että en ole aiemmin ollut vastaavien oppaiden kanssa tekemisissä, ja että en oikein edes tiedä, millainen sen edes kuuluisi olla. Tämä paljastukseni siirsi koko keskustelun sitten muihin asioihin, eli lähinnä siihen, miltä tuntuu olla vaihtari Seattlessa ja mistä olen kotoisin. Perehdyttyäni tarkemmin oppaaseen päätin, että luen kokeeseen tähän asti käsitellyt artikkelit ja luentodiat, ja tarkistan sitten oppaan avulla vielä oleellisimmat käsitteet. Uskoisin sen riittävän, ja jos koe onkin jotain aivan odottamatonta tiedän valmistautua paremmin sitten loppukokeeseen. Strindberg-seminaarin suoritukseen kuuluu kokeiden sijaan kolme reaction paperia, eli parisivuista minianalyysiä, ja yksi isompi analyysiessee. Palautin ensimmäisen minianalyysini perjantaina, ja sen kirjoittaminen oli aivan hirvittävän tuskan takana! En ole kirjoittanut koko yliopistossa opiskeluni aikana juurikaan pidempää tekstiä englanniksi, mistään kirjallisuusanalyyseista puhumattakaan! Sain analyysin raapaistua kuitenkin kasaan, ja nyt kirjoittaminen on heti helpompaa kun olen taas löytänyt oman "ääneni". 

Vaikka talvijakson alkuun on vielä kauan aikaa, alkaa kursseille rekisteröityminen jo ensi viikolla. Päätin nyt alustavasti että yritän pitää työmääräni kohtuullisena, ja pitää omia kursseja valitsessa järjen päässä. Suomen opetus jatkuu taas samaan aikaan päivittäin talvijaksossa, mutta muuten en ole vielä kursseja juurikaan ajatellut. Tiedän, että omalla laitoksellamme olisi tarjolla ainakin lastenkirjallisuuden kurssi, ja se houkuttelisi todella. Vaikka haluan pitää työmääräni kohtuullisena, ajattelin tarkistaa nyt kuitenkin myös kielikeskuksen tarjonnan. Olen syysjakson edetessä toistuvasti harmitellut sitä, että en aloittanut minkään kielen alkeiskurssisarjaa. Olisi ollut hauskaa opiskella taas jotain kieltä, mutta koska kielikurssit opetetaan kolmen alkeiskurssin sarjoina syysjaksosta alkaen, on mukaan hyppääminen kovin vaikeaa. Kielikurssit ovat myös ikävä kyllä kovassa ristiriidassa tuon kevyemmän aikataulutoiveeni kanssa, joten saa nyt nähdä mitä teen.

Etsystä tilaamani langat löysivät viimein postilaatikkooni. Neuloin Bad Woman Yarnista ostamastani langasta kynsikkäät viikonlopun aikana, ja Etsyn langoistakin on jo syntymässä sukkapari. Luin viikolla sopivasti Ylen uutisen suomalaisten rakkaudesta villasukkiin: Novitan villalankoja myydään vuodessa huikeat 10 miljoonaa kerää, ja tästä lankamäärästä jokainen suomalainen saisi peräti kahdet sukat! Otin kutimen mukaan yliopistollekin ja neuloin menemään American Indian Studiesin luennolla. Neuloin myös odotellessani torstaina kielenopetuksen metodikurssin alkua, ja kutimeni keräsi huomiota luennoitsijaa myöten: hän innostui muistelemaan kuinka Saksassa aina luennoilla osa opiskelijoista neuloi, ja pohtimaan onkohan harrastus edelleen voimissaan. Strindberg-seminaarissakin juttelin neulomisesta tehdyistä tutkimuksista ennen luennon alkua: eräs opiskelija oli lukenut tutkimuksesta, jossa todettiin neulomisen vaikutusten olevan samankaltaisia kuin meditoinnin. Olen itsekin lukenut tutkimuksista, joissa käsitöiden ja mielen hyvinvoinnin välillä on havaittu yhteys. Neulomisen sanotaan tehostavan kuuntelua ja edistävän myös vieraan kielen oppimista! Neulomisen kaveriksi latasin eilen äänikirjapalvelu Audiblen kokeiluversion, ja kuuntelin sieltä Ghostland-tietokirjaa amerikkalaisista kummitustarinoista samalla kun neuloin menemään. Nordic Heritage Museumissa kokoontuu joka kuukausi neulekahvila, ja ajattelin ensi kuussa piipahtaa sielläkin kutimeni kanssa esittäytymässä. 

Tänään vein suomen kurssini laitoksen undergraduate orientaatioon kuulemaan laitoksen tarjoamista opinnoista ja vaihto-ohjelmista. Laitoksen undergraduate ohjaaja tiivisti mielestäni todella osuvasti sen, miltä vieraissa ympyröissä oleminen tuntuu: "You will feel like a fool, but it will make you stronger!". Olen tuntenut itseni hölmöksi lukemattomia kertoja näiden kahden kuukauden aikana, ja vaikka moni asia on jo tuttua, törmään edelleen asioihin joiden edessä olen vähintäänkin eksyksissä. Opiskeleminen täällä on toisaalta aivan samanlaista kuin kotonakin, mutta toisaalta aivan erilaista. Neljä kuukautta Münchenissä olivat kasvattava kokemus, mutta vielä on selvästi varaa kasvaa. Tuskinpa kasvunvara oikeastaan koskaan häviää, tai ainakin toivon ettei häviä. Ankeaahan se olisi tulla valmiiksi ennen aikojaan.

Päivän fiilis on hyvä. Selvisin undergraduate orientaation ansiosta helpommalla suomen kurssista tänään, ja suunnittelukin luistaa taas sulavasti. Varasin viikonloppuna jouluksi hotellin minulle ja miehelle. Tarkoituksena on tehdä noin viikon road trip Seattlesta etelään, mutta reissun pääasiallista kohdetta en kerrokaan vielä. Moni sen varmasti jo tietääkin, mutta pidetään nyt teidät muut jännityksessä vielä hetki. Reissun suunnittelu on aiheuttanut pahan matkakuumeen, ja on vaikeaa päättää reittiä kun matkalla olisi niin paljon nähtävää ja koettavaa. 

Kahvitreffejä ja kuinka neuloosi parannetaan

Viime torstain ja perjantain kuumin puheenaihe Seattlessa tuntui olevan lauantaiksi ennustettu vuosikymmenen myrsky: Tyynellämerellä syntynyt Songda-taifuuni lähestyi uhkaavasti Japania, mutta koukkasikin merellä täyskäännöksen ja alkoi matkansa kohti Yhdysvaltoja. Myrskyn ennustettiin iskevän Seattlen alueelle lauantaina, mutta jo perjantaille povattiin sadetta ja kovaa tuulta. Uutissivustot seurasivat myrskyn etenemistä, kehottivat varautumaan sähkökatkoihin ja tarkistamaan että kotivara on ajan tasalla. Perjantaina satelikin ja tuuli tavallista navakammin heti aamusta, joten jätin sateenvarjon kotiin ja vedin goretexiä päälle. Päivän luennot menivät omalla painollaan, ja poikkeuksellisesti en jäänyt luentojen jälkeen enää laitokselle suunnittelemaan seuraavaa viikkoa, vaan päätin lähteä ruokakaupan kautta viikonlopun viettoon. Lauantain myrsky olikin sitten lopulta ei-niin-myrskyisä Songdan väsähdettyä ennen aikojaan. Oregonissa oli bongattu rannikolla tornado, mutta Seattlea vaivasivat lähinnä vain kaupungin eteläpuolen paikalliset sähkökatkot. Vesisadekin oli kovin vaisua tihkua ennustetun rankkasateen sijaan. Melkoinen antikliimaksi siis.

Vietin viikonlopun tiiviisti neljän seinän sisällä tekemättä oikein mitään. Lauantaina siivoilin ja pesin kaksi koneellista pyykkiä, mutta muuten en jaksanut itseäni vaivata. Pyykinpesussa on ihan tarpeeksi toimintaa vapaapäivälle. Taloyhtiön pesukoneet ja kuivurit toimivat kaikki kolikoilla, ja yksi koneellinen maksaa peräti kaksi dollaria. Koneet kelpuuttavat vain neljännesdollarin kolikot, joten pyykinpesun suunnittelu on aloitettava kolikoiden haalimisella. Olen keräillyt kolikoita erilliseen kippoon pyykkipäiviä varten, mutta jouduin lisäksi kaivelemaan kaikki laukut ja taskujen pohjat kolikoiden toivossa. On se onni että suosin vaatteissani mustaa: ei juuri tarvitse lajitella värin mukaan ja pestä siksi useampaa erää. Pyykinpesun jälkeen yritin vähän aikaa kirjoitella yhtä minianalyysia Strindberg-seminaariin, mutta ajatukset eivät tahtoneet siirtyä paperille. Tuskailtuani tarpeeksi avasin Netflixin ja katsoin vuoden 2014 Neiti Julie -sovituksen; Strindbergiähän sekin on, ja siksi suorastaan oma-aloitteista aiheeseen perehtymistä. Viikonlopun laiskottelu kostautuikin maanantaina sitten melkein sillä pahimmalla tavalla: suunnitelmani päivän suomen kurssille oli täysin vaiheessa kun aamulla kävelin yliopistolle, ja ohjaava lehtorini oli tulossa seuraamaan tuntia. Kasasin tunnin nopeasti kasaan toimistolla, mutta olihan siinä toivomisen varaa. Tunnin jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja suunnittelin loppuviikon tunnit yhdeltä istumalta. Maanantain tunnin suunnitteleminen oli tuntunut jostain syystä todella vaikealta hyvistä ajatuksistani huolimatta. Joskus tunnit ja suunnitelmat linkittyvät toisiinsa hyvin luonnollisella tavalla ja suunnitteleminen on helppoa, joskus sitten taas eivät ja tulos on kuin maanantain tunti: kummallinen sillisalaatti. Toisinaan kulkee ja toisinaan ei.

Kävin viime viikolla seuraamassa banglan eli bengalin kielen tuntia, ja tänään kävin vielä kahvilla bengalin opettajan kanssa. Oppitunnin seuraaminen oli mielenkiintoista, ja mieleni tekisi alkaa opiskella jälleen jotain uutta kieltä. Banglan opettaja oli yhtä kiinnostunut suomen kielestä kuin minä banglasta, ja kahvilla puhuimmekin melkein kaksi tuntia suomesta ja banglasta ja molempien kielten rakenteista, historiasta ja ortografiasta. Lupasimme pitää yhteyttä ja ottaa samanlaiset kielikahvit vielä uudemman kerran. Sosiaalinen elämäni ei olekaan siis enää ollenkaan niin kuollutta kuin ehdin viime viikolla valitella: bengalin opettajan kanssa kahvittelun lisäksi kalenterissa on jo ensi viikolle treffit TA/RA-porukan kanssa. Viime viikolla laitoksen päiväkahveilla yksi RA keksi että koko kellaritoimiston väen pitäisi mennä joku päivä kaljalle; norjan TA pani suunnitelman täytäntöön ja nyt suurimmalle osalle porukasta sopiva päivä ja aika on lyöty lukkoon.

Neulomishimoni ei ole vieläkään kadonnut mihinkään, joten annoin viikonloppuna lopulta periksi. Tilasin Amazonista sukkapuikkosetin ja parit pyöröpuikot, ja Etsystä sekä sukka- että huivilankaa. Amazonin paketti saapui jo seuraavana päivänä, mutta Etsyn tilaukset eivät ole vielä liikkuneet mihinkään. Ihanat Knitpicksin puikkoni pahensivat neuloosiani, joten olin pakotettu tutustumaan Seattlen lankakauppoihin. Kävin jo yhtenä päivänä ohimennen Pike Place Marketilla olevassa So Much Yarn -lankakaupassa, mutta vastustin kiusausta ja poistuin tyhjin käsin. Osasyy olivat lankojen hinnat, miksi kaikki ihana maksaa mannaa ja hunajaa? Nyt päätin suunnistaa Wallingfordiin Bad Woman Yarn -lankaliikkeeseen, samalla tulisi myös ihmeteltyä taas uutta kaupunginosaa. Liike sijaitsi suloisessa entisen koulun tiloihin rakennetussa ostoskeskuksessa, jonka liikkeistä suurin osa myy paikallisia tuotteita, luomua ja kestävää muotia. Bad Woman Yarn oli viihtyisä ja valikoimaltaan varsin vaikuttava lankakauppa, josta mukaani lähti yksi vyyhti sukkalankaa. Nyt pitäisi vain valita mitä langastani neulon, eli luvassa on raivokasta Ravelryn selaamista tälle illalle.

Päivän fiilis on hyvä: loppuviikon oppitunnit on suunniteltu jo, joten voin hyvällä omallatunnolla neuloa koko illan. Viime viikon perjantaina järjestimme ensimmäiset Suomi-kahvit, ja osallistujia oli mukavasti. Suomi-kahveille ovat tervetulleita kaikki suomen nykyiset ja entiset opiskelijat sekä kaikki Suomesta kiinnostuneet. Joimme Burke Museumin kahvilassa kahvit, ja juttelimme niitä näitä noin tunnin ajan. Perjantaiset kahvittelut jatkuvat tästä eteenpäin viikottain, toivottavasti osallistujia riittää jatkossakin. Suomi-kahvien lisäksi kahvittelu bengalin opettajan kanssa oli mukavaa vaihtelua päivärytmiini: enpä olisi vielä muutama vuosi sitten arvannut että kielen rakenteista ja ortografiasta keskustelu kahvikupposen äärellä voisi tuoda näin suurta iloa minulle. 

Tänään on hyvä päivä

Maanantain epäonni ei onneksi jatkunut enää tiistaina tai tänään. Tiistaina suomen lehtori piti suomen kurssilaisille jälleen tunnin ja sain itse seurata opetusta. Tunnin jälkeen ehdin valmistella materiaaleja loppuviikolle ja lukaista vielä American Indian Studiesin luennon artikkelit. Indian Studiesin luennossa olikin sitten kyllä vähän toivomisen varaa: luennon alku käytettiin ulkomaanvaihtojen mainostamiseen ja loppu oli oikeastaan kertausta aiemmilta luennoilta. Hävettää myöntää, mutta pilkin takarivissä puolet luennosta. Luennon jälkeen tein toimistolla vielä kotitehtäviä ja valmistelin materiaaleja loppuviikolle. Aamu oli ollut kylmä ja harmaa, mutta kun lähdin kävelemään kotia kohti paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta. Kävin hakemassa kotimatkalle chai latten yhdestä yliopiston kahvilasta ja edellisen päivän ketutus oli muisto vain.

Menen huomenna aamusta seuraamaan bengalin kielen tuntia. Käynti on osa vieraan kielen opetusmetodologian kurssia, ja siitä pitää kirjoittaa lyhyt raportti perjantaihin mennessä. Kielikurssin valinta oli vähän arpapeliä: saimme ohjeeksi valita sellaisen kielen, jota emme osaa tai jonka läheisiä sukukieliä emme osaa. Minulta ohje sulki pois germaaniset kielet ja viron, ja koska halusin pelata varman päälle suljin pois myös kiinan. Olen opiskellut kiinaa kaksi kurssia ja osaan lähinnä kertoa itsestäni ja luetella numeroita, eli en todellakaan ole mikään oikea kiinan taitaja, mutta pelasin nyt varman päälle ettei tule sanomista. Tutkin yliopiston kielivalikoimaa, ja tarjolla oli kieliä ympäri maailman. Valikoin summanmutikassa muutaman potentiaalisen vaihtoehdon Aasian laitokselta, ja tutkittuani kurssien kokoontumisajat laitoin sähköpostia bengalin kurssin opettajalle. Saimme sovittua vierailuni huomiselle, ja odotan mielenkiinnolla mitä tunti tuo tullessaan: minulla ei ole hajuakaan miltä bengali edes kuulostaa tai millainen se on rakenteeltaan!

FIUTS järjestää tänään alkuillasta pikadeittikonseptilla kielikylvyn. Tapahtumaan osallistujat siis jaetaan vaihtuviin pareihin ja muutaman minuutin ajan pari opettaa toisilleen omaa kieltään. Ajattelin osallistua, sillä sosiaalinen elämäni on lievästi sanottuna rajoittunutta. En nyt ole luonteeltani mikään seuranainen, oikeastaan ennemmin taipuvainen erakoitumiseen, mutta olisi silti mukava tehdä työ/opiskelupäivän jälkeen muutakin kuin kävellä kämpille möllöttämään. Kuljen tällä hetkellä lähinnä yliopison ja kämpän väliä, ja työhuoneen kanssani jakava norjan TA jo nauraen kysyi asunko työhuoneessamme kun olen siellä aina. En nyt sentään asu, mutta tänäänkin aamun suomen kurssien ja iltapäivän Strindberg-kurssin välillä on luppoaikaa neljä tuntia. Hain lounaan HUBista ja tein kotitehtäviä, ja vielä on tunti aikaa ennen kuin luento alkaa. Ajattelin hakea kahvia ja silmäillä vielä kerran Strindbergin Isä-näytelmän läpi. Jos vaikka saisin jonkin hienon ajatuksen minianalyysiesseeni pohjaksi.

Päivän fiilis on hyvä: enää ei ketuta tai ikävä häiritse liikoja. Kuppi kahvia ja aurinkoinen syyspäivä kohottavat kummasti mieltä.

Kun ei vaan kulje

Tämä maanantai olikin sitten taas niitä päiviä. Niitä sellaisia, joita ei toivoisi kohdalle mitenkään turhan usein. Aamulla puolet tavaroista olivat hukassa, mustalle paidalle lätsähti hammastahnaa, keskelle otsaa oli yön aikana ilmestynyt finni ja aamukahvi jäi juomatta. Selvisin lopulta yliopistolle ajoissa, ja sain printattua kaikki suomen tunnin materiaalitkin ilman ongelmia. Tunti meni mukavasti, ja heitettyäni romuni toimistolle lähdin juoksemaan mutkan the Avella American Indian Studiesin kurssilukemiston perässä. Lukupaketti piti hakea tietystä copy shopista, ja löysin pienen haahuilun jälkeen oikean liikkeen. Paketti maksoi 36 dollaria, ja saatuani nivaskan käteen alkoi melkein itkettää: valtava pumaska skannattuja artikkeleita. En tiedä mikä tekijänoikeuslaki hommaa säätelee, mutta eikö näitä artikkeleita olisi millään voinut jakaa sähköisesti. En todellakaan tiedä mitä teen mokomalla pumaskalla kun kurssi on jouluun mennessä ohi. Ei sitä suoraan roskiinkaan tai kierrätykseen ilkeä heittää kun maksoi niin pitkän pennin. Palasin takaisin toimistolle, ja lukemistoa selatessani huomasin osan skannauksista olevan vinossa niin, että pumaskan sidos syö ylimmät kaksi riviä lukukelvottomiksi. Sähköisiä materiaaleja tuli vielä entistä pahempi ikävä. Sain toimistolla kuitenkin ilokseni toiselta TAlta lainaan vieraan kielen opetusmetodologian kurssille vaadittavan kirjan. Kirja maksaa sellaiset 100 dollaria, ja on muuten kurssin vetäjän itsensä kirjoittama. Ilkeämielisempi ihminen voisi sanoa kurssin järjestelyn vähän haiskahtavan, mutta minä luin kiltisti kirjasta kielioppiin keskittyvän kappaleen ja aloin kirjoittaa siitä kotitehtäväksi annettua referaattia. Referaatin jälkeen jäin vielä hetkeksi toimistolle lukemaan Strindberg-kurssille yhtä näytelmää, kunnes juoksin yhden jälkeen mutkan syömässä. Siinä pitsaa mutustaessani luin puhelimesta metodologian kurssin Moodlesta tulleen viestin: referaatin pohjana pitääkin käyttää uuden painoksen kielioppikappaletta, jonka kurssin vetäjä latasi juuri Moodleen kaikkien saataville. Pitää siis lukea kappale uudelleen ja mahdollisesti muokata referaattia sen pohjalta, oikein kivaa. Pupellettuani pitsani laskin, että ehdin hakea vielä kahvin mukaan luennolle, mutta kuinka ollakaan, Starbucksin ja kaikkien muidenkin matkalla olleiden kahvipaikkojen jonot olivat niin hirveät että kahvi jäi taas juomatta. Kiiruhdin Strindberg-kurssille ja luennon loputtua lähdin suoraa kämpille. Puolimatkassa muistin että se perhanan metodologiakirja jäi toimistolle, mutta en jaksanut kääntyä enää takaisin. Kun kotimatkaa oli jäljellä kolmasosa muistelin aamun suomen tuntia, ja tajusin yhtäkkiä että opetin 1. verbityypin tunnuksen päin honkia: jostain absurdista syystä opetin että molemmat vokaalit verbin lopusta poistetaan kun lisätään persoonapääte. Lopputulos on ihan lausumiskelvotonkin, ja vähän ihmettelen miten opiskelijani edes kyselemättä nielivät haihatteluni. Etenkin kun ovat jo koko viime viikon taivutelleet 1. tyypin verbejä aivan oikein fraaseissa ja mallin avulla. Kaikista vähiten ymmärrän mitä ihmettä päässäni on aamulla liikkunut kun olen aivan yksinkertaisen asian onnistunut sössimään näin. Kävin asian taululla läpi vielä esimerkkien avulla! Luulen suusanallisesti ohjeistaneeni oikein, mutta muistan elävästi kirjoittaneeni taululle esimerkit ja pyyhkäisseeni molemmat vokaalit verbien lopusta pois kun etenimme asiassa. Tiedä sitten mitä olen tunnilla puhunut. Eikun vauhdilla kämpille ja Canvasin (sähköinen oppimisalusta) kautta viestillä oikaisua ja nöyrimmät anteeksipyynöt menemään opiskelijoille. Täytyy tunneilla palata vielä asiaan luonnollisesti.

Nyt minä keitän ne kahdesti juomatta jääneet kahvit ja teen jotain ihan muuta kuin luen Strindbergiä tai Amerikan alkuperäiskansojen kertomusperinteestä. Kaivan kaapista maapähkinävoita, avaan Netflixin ja katson Supernaturalia jakson tai kaksi. Onhan se lohduttavaa omien mokailujen jälkeen muistuttaa itseään siitä, että huonomminkin voisi olla. Winchesterin veljeksillä kun sitä vasta huonoja päiviä onkin.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Perjantaisin Teaching Assistant Workshopissa laskemme aina tapaamisen aluksi päivän taikaluvun. Eilen taikaluku oli 16, eli 16% syysjaksosta on selätetty. Puolitoista viikkoa on prosenteissa jo aika paljon. Aika vuoroin matelee ja vuoroin lentää sen mukaan, pysähdykö potemaan koti-ikävää vai juoksenko tukka putkella yliopistolla. Osasin odottaa koti-ikävän iskevän jossain kohtaa, ja nyt se sitten on asettunut harmaana möykkynä taloksi jonnekin mieleni sopukoihin. Tosin huolestuttavampaa kai olisi jos kotiin ei olisi ikävä yhtään. Skype ja Whatsapp ovat hyviä lääkkeitä, joten ikävässä kieriskelyn ja sen ruokkimisen sijaan keskityn oleelliseen: täällä olemiseen ja elämiseen, suomen opettamiseen, omaan opiskeluuni ja tärkeimpänä tästä vuodesta nauttimiseen. Fulbright Centerin orientaatiossa meitä kehoitettiin sanomaan aina uusille mahdollisuuksille "kyllä", ja olen niitä mahdollisuuksia kartoittaessa tutkinut FIUTSin (paikallinen kv-opiskelijajärjestö) toimintaa ja tapahtumia. Ajattelin ensi viikolla käydä muutamassa vapaaehtoistoimintaa esittelevässä infossa: toisen kautta on mahdollista päästä paikallisiin peruskouluihin esittelemään omaa kulttuuriaan, ja toisen kautta järjestetään kulttuurivaihtoa kirjeenvaihdon muodossa. Kurssit teettävät paljon töitä, mutta joku vapaaehtoistoiminta voisi olla mukavaa vastapainoa artikkeleille ja tenteille. Paikalliseen peruskouluun tutustuminen olisi myös ihan ammatillisesti mielenkiintoinen kokemus.

Pidin eilen suomen kurssilaisille ensimmäisen quizin eli pikkukokeen, josta opiskelijani selviytyivät hienosti. Ensi viikolla on pakko kiinnittää huomiota enemmän sanaston kartuttamiseen, sillä se puoli on jäänyt häpeäkseni vähän lapsipuolen asemaan. Toisaalta alkuun oli pakko käydä läpi ääntämisasioita, vokaaliharmoniaa, vähän astevaihtelua sun muuta tarpeellista. Maanantaina ajattelin ottaa esille kasan 1. ja 2. tyypin verbejä opiskelelijoiden verbirepertuaarin kasvattamiseksi, ja kertailla siinä samalla viikonpäiviä ja ajan ilmaisemista. Tiistaina ohjaava lehtorini pitänee taas oman tuntinsa ja pidemmälle en ole vielä juurikaan ajatellut. Kotitehtävien kanssa on myös petrattava, olen antanut osan paikallisen sähköisen oppimisalustan kautta palautettavaksi ja osan suoraan kirjasta, ja olen vielä vähän kahden vaiheilla kumpi on kätevämpää. Parin viikon päästä on taas pikkukoe ja sitä seuraavalla viikolla suullinen koe ja välikoe. Paikallinen jatkuva kokeiden ja arvioitavien tehtävien syytäminen tuntuu todella vieraalta; palveleeko jatkuva kokeiden pitäminen oikeasti kielenoppimista? Etenkin kun laitos ja oikeastaan koko yliopisto painottaa kommunikatiivisuutta kieltenopetuksessa. Toisaalta kokeet ovat yksi tapa toteuttaa jatkuvaa arviointia: onhan se mukavampaa pystyä osoittamaan osaamistaan tasaisesti koko kurssin ajan kuin hermoilla kaiken ratkaisevasta lopputentistä. Puolensa ja puolensa siis. 

Paikallinen arvosanoista hermoilu kiinnitti huomioni jo orientaatioissa, ja nyt lukuvuoden alettua arvosanat ja arviointi ovat nousseet toistuvasti esiin laitoksen kokouksissa ja kursseilla. Itseäni eivät kurssieni arvosanat ole pääsääntöisesti juurikaan liikuttaneet: toki haluan suoriutua (ja olen suoriutunutkin) hyvin ja tehdyn työn näkyvän myös arvosanoissani, mutta jos nyt joku kurssi menee läpi rimaa hipoen niin mitä sitten. Sekä Arizonan että oman laitokseni orientaatioissa keskusteltiin pitkään arvosanojen inflaatiosta ja skenaarioista, joissa opiskelija valittaa arvosanastaan. GPA, the grade point average, nousee opiskelijoiden puheissa esille tasaiseen tahtiin ja siitä hermoillaan. GPA vaikuttaa opiskelijavalintoihin, pääainevalintoihin, stipendeihin, harjoitteluihin ja mahdollisesti jopa työllistymiseen. Yksi opiskelijoistani joutui sairastumisen vuoksi olemaan poissa viime tiistaina, ja menin lähes sanattomaksi kun hän pahoitteli minulle useampaan otteeseen jos hänen poissaolonsa takia saan heikompia arviointeja ohjaavalta lehtoriltani. Eipä ollut moinen mahdollisuus käynyt mielessä. Koto-Suomessa tilanne on hieman toinen, ja oman kokemuksenikaan mukaan kurssiarvosanoista ei juurikaan vedellä pultteja. Toisinaan ollaan tyytyväisiä jos kurssi menee edes läpi, ja arvosanan tultua kiitellään luojaa siitä että koettelemus on ohi (SUOP1 alias ämo, terkkuja tutuille). En nyt väitä että ainakaan oma kaveripiirini olisi millään hälläväliä-asenteella opinnoissaan liikkeellä, päin vastoin, mutta arvosanat eivät vain näyttele niin suurta roolia kuin täällä. En siis täälläkään osaa hermoilla kurssien arvosanoista, ennemmin on vain jännittävää nähdä mihin yllän täkäläisellä asteikolla ja vaatimuksilla.

Kävin eilen jälleen viikottaisella kauppareissulla hakemassa viikoksi syötävää. Olen yliopistolla usein sen verran pitkiä päiviä, että ruokakauppaan raahustaminen ei yksinkertaisesti huvita enää kun pääsen kämpille. Yksi ruokakauppareissu viikossa pitää myös hyvin kuukausibudjetissa. Söin viime viikolla viimeiset antihistamiinini, joten kipaisin hakemassa niitäkin samalla reissulla. Tuijottelin tarjontaa tovin ja nappasin lopulta alahyllyltä edullisen pakkauksen: 100 tablettia kustansi vain reippaat viisi dollaria. En tunnistanut vaikuttavan aineen nimeä, mutta koska paketissa luki selvällä englannilla että "antihistamine" ja "allergy relief" en jäänyt ihmettelemään. Olisi ehkä kannattanut, sillä kämpillä googlailtuani hetken selvisi että aineella on Suomessa lääkitty muun muassa Parkinsonin taudin lepovapinaa, ja että sitä sisältäviä valmisteita on myyty käsikaupassa viimeksi joskus 70-luvulla. Ja että se on luokiteltu Suomessa kolmiolääkkeeksi sen voimakkaasti väsyttävän vaikutuksen vuoksi. Että sellainen antihistamiini tämä difenhydramiini. Allerginen nuhani tyssäsi kuitenkin kuin seinään, joten ei parane turhaan valittaa. Samalla muistui myös mieleeni Egyptin reissu, jonka teimme naisporukalla siskojen ja äidin kanssa joskus kymmenisen vuotta sitten. Puolessa välissä lomaa minuun ja isosiskooni iski vatsatauti, joten matkaoppaan neuvosta haimme hotellin viereisestä apteekista helpotusta. Apteekista saamamme tabletit auttoivat tehokkaasti, mutta kyllähän se vähän huvitti kun Suomessa selvisi että vastaavaa valmistetta on käytetty Suomessa aikoinaan tuberkuloosin hoitoon. 

Päivän fiilis on leppoisa joskin harmaa: ulkona sataa ja tuulee ja mikään muu kuin kollareissa hengaaminen ei huvita. En ole pitkään aikaan neulonut mitään, ja nyt syksyn tullen himottaisi aloittaa taas joku pieni tai iso projekti. Pitänee siis tutustua paikallisiin lankakauppoihin. Skypettelin aamulla Suomeen siskontytön syntympäivän kunniaksi, ja huomiseksi olen sopinut Borderlands-pelitreffit. Lokakuu on Hallweenin kuukausi, ja kaupat täyttyvät jo Halloween-krääsästä ja karkeista. Eilen Targetissa kanssani samalla hyllyllä karkkivalikoimaa tutkinut nainen kysyi minulta kuinka monta lasta uskon tulevan "trick-or-treat"-kierrokselle luokseni. En usko että kellarihuoneistoni oven taakse eksyy karkinkerääjiä, mutta juttelin naisen kanssa tovin muista Halloween-perinteistä. Kohtaaminen muistutti kuinka kummallisessa välitilassa täällä elän: olen maassa pidempään kuin turisti, mutta kuitenkin vain vierailijana. 

Unelmia ja opiskeluhommia

Lukuvuoden ensimmäisen päivän hyvä fiilis jatkui mukavasti viikonloppuun asti ja ylikin. Perjantaina jäin yliopistolle vielä kurssien jälkeen suunittelemaan seuraavan viikon oppitunteja, ja siinä sivussa ehdin skypetellä myös kotiin Tampereelle. Lopulta puoli neljän aikoihin keräilin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin Subwayn kautta kämpille. Kampuksella kävi jännittynyt kuhina ja yliopiston väreihin, violettiin ja kultaan, sonnustautunutta väkeä vaelsi pienemmissä ja suuremmissa joukoissa siellä täällä. Subiani odotellessa ehdin ilmiötä jo hetken kummastella, kunnes muistin mitä kampuksella ja yliopiston Facebook-ryhmissä oli koko viikko kärsimättöminä odotettu: UW:n ja Stanfordin välistä jalkapallo-ottelua. Yliopiston jalkapallostadion Husky Stadium oli loppuunmyyty: peliä saapui seuraamaan ennätykselliset 72 027 katsojaa! Itse en (vielä) amerikkalaisen jalkapallon sääntöjä tunne tai yliopistojalkapallon sarjojen päälle ymmärrä, mutta ilmassa oli selvästi urheilujuhlan tuntua. Paikallisten iloksi Washington Huskies voitti ottelun selvin luvuin 44-6, Go Huskies!

Kuten edellä jo mainitsinkin, ovat yliopiston värit violetti ja kulta. Kirkkaan violetteja paitoja näkee kampuksella ja kaupungillakin tasaiseen tahtiin, ja itseänikin kutkuttaisi hankkia sellainen. Ongelmaksi on nyt vain muodostumassa valinnan vaikeus: erilaisia paitoja kun on vain noin sata eri mallia. Löytyy paitaa yksinkertaisesta t-paidasta neuletakkeihin ja huppareihin, ja useammalla eri kuosilla tietenkin. Paitojen lisäksi haaveilen myös kirkuvan violeteista urheilutrikoista, sellaisissa kelpaisi sitten Atalpassa vuoden päästä jumpata menemään. Jos vaatteet eivät kiinnosta, niin fanituotekauppa tarjoaa kyllä muitakin vaihtoehtoja: miten olisi puutarhatonttu? Tai kehykset auton rekkarin ympärille? Ai ei, no entäpä sitten valokuvakehys, minijääkaappi tai joulukuusenkoriste? Yliopiston kirjakaupankin yhteydessä toimii fanituotekauppa, ja koska olen nyt hieman hämilläni tästä tavarataivaan tarjonnasta jätän shoppailun toiseen ajankohtaan.

Viikonloppu vierähti ensimmäisistä päivistä toipuessa ja tuntisuunnitelmia askarrellessa. Omille kursseilleni oli myös heti artikkeleita ja novelleja luettavana, joten lueskelin niitäkin aina muun välissä. Otin Fulbright-ohjelmani American studies -vaatimuksen täyttääkseni peruskurssin American Indian Studies -laitokselta. Kurssi on johdatuskurssi Amerikan alkuperäiskansojen tutkimukseen, ja nyt ensimmäisen luennon jälkeen olen hieman pettynyt. Kurssille on luettava iso artikkelipumaska ja luennot ovat ilmeisesti pitkälti luennoitsijan ja meidän opiskelijoiden vuoropuhelua ja ajatusten pallottelua. Ihan mukava ajatus kyllä ja periaatteessa kannatettava opetusmetodi, mutta koska kyseessä on yli sadan hengen massaluentokurssi ja aiheena johdatus tutkimukseen, olisin halunnut tiukkaa faktaa ja hyvin jäsenneltyjä luentoja sen ajatusten pallottelun pohjaksi. Luettuani kurssin syllabuksen alkoi melkein naurattaa: kokeet koostuvat pelkistä monivalintatehtävistä! Alun naureskelun jälkeen alkoi huolestuttaa, minkälaista tietoa/osaamista koe oikein edellyttää jos kysymykset voivat olla monivalintakysymyksiä? En tuomitse kurssia kuitenkaan vielä täysin, sillä onhan quarter vasta aivan alussa. Katsotaan siis mitä tuleman pitää. Kaksi muuta kurssiani vaikuttavat tähän asti oikein mielenkiintoisilta ja hyvin toteutetuilta. August Strindbergin töitä käsittelevä seminaari teettää varmasti töitä, mutta toisaalta aihe on mielenkiintoinen ja on ihanaa olla pitkästä aikaa kirjallisuuskurssilla. TA:n tehtäviäni tukeva Language Teaching Methodology on minulle pakollinen, ja ainakin toistaiseksi myös varsin hyödyllinen kurssi: uskon sen täydentävän kivasti S2-kokonaisuuttani ja pohjustavan hyvin myös vuoden päässä häämöttäviä pedagogisia opintoja.

Suomen kurssi on lähtenyt rullailemaan mukavasti eteenpäin ja olen löytämässä jälleen oman rytmini opetuksessa. Suunnittelu nielee vielä melkoisen paljon aikaa, mutta huolella suunniteltu tunti on mukavampi toteuttaa kuin nopeasti kasaan raapaistu hajatelma. Ja on sanomattakin selvää, että siitä hyvin suunnitellusta ja ajatellusta tunnista saavat myös opiskelijat enemmän irti. Lukuvuoden alkuun kuuluu paljon muutakin suunnittelua, ja tänään kokoustimmekin yhdessä suomen lehtorin ja professorin kanssa suomen opetusohjelman ajankohtaisista asioista. Sovimme siinä samalla  myös muutaman tapahtuman tulevalle lukuvuodelle. Tapahtumista jutellessamme muistin jälleen aikomukseni ottaa suomalaiset juhlapäivät jotenkin osaksi opetusta. Harmi vain olen surkea muistamaan eri juhlapäiviä, ja koska ostin nykyisen kalenterini Münchenistä en voi luottaa kalenterinikaan tukeen. Höttöpäisyyteni vuoksi tämän päiväinen kansallinen korvapuustipäiväkin meni siis sivu suun. No, otan juhlan puheeksi huomenna alkulämmittelynä tms jännänä kulttuuripalana ja merkitsen kaikki vähänkin tärkeät juhlapäivät kissan kokoisilla kirjaimilla kalenteriini vastaisuuden varalle.

Juhlapäivien lisäksi minun pitäisi päivittää kalenteriani muutenkin. Laitoksen kokouksissa on mainittu nyt useamman kerran SASS:n (Society for the Advancement of Scandinavian Study) vuotuinen konferenssi. Kyseessä on siis vuonna 1911 perustettu skandinavistiikan tutkimuksen seura, joka järjestää vuosittain lukuisia tapahtumia, luentoja, jne. Tapahtumista tärkein on seuran akateeminen konferenssi, joka järjestetään tänä vuonna Minneapolisissa toukokuun alussa. Laitos rohkaisee opiskelijoitaan osallistumaan konferenssiin omalla esitelmällä jos vain mahdollista, ja innostuin ainakin alustavasti itsekin. Sivusimme asiaa myös ohimennen suomen oppiaineen pikkukokouksessamme, ja sain kuulla laitoksen kyllä tukevan konferenssiosallistumistani rahallisesti jos vain haluan osallistua. Jos siis saan kasattua graduni tämän kuun aikana järkevälle mallille kirjoitan esitelmäabstraktin sen pohjalta ja haen konferenssiin mukaan. Olisihan se aika saavutus päästä puhelemaan gradustaan kansainväliselle tutkijajoukolle! Kirsikkana kakun päällä Minneapolisissa majailee myös yksi meistä kolmesta suomalaisesta FLTA:sta; hoituisi siis tervehdyskäynti samalla reissulla. Merkitsen siis kalenteriini alustavasti deadlinen konferenssiin hakemiselle, katsotaan kuinka käy.

Näillä eväillä on hyvä käydä gradunkin kimppuun

Viikko alkoi harmaassa säässä, ja todennäköistä on että ihanan aurinkoiset ja lämpimät päivät alkavat olla taakse jäänyttä elämää. Tilalle saapuvat syksyiset sateet ja harmaa taivas. Toisaalta pidän kirpeästä syyssäästä ja otan muutoksen tervetulleena vastaan: minun vuoteni alkaa aina syksystä uuden lukuvuoden myötä, ja silloin tunnen itseni kesän jäljiltä energiseksi ja pystyväksi. Ja tuohan syksy mukanaan myös pimenevät illat, kynttilänvalon ja uudet neuleprojektit. Ja pumpkin spice latten Starbucksin valikoimiin, oi onnea. Tervetuloa siis Seattlen syksy, olen sinua jo odotellutkin! Paikalliset tosin painelevat edelleen kaupungilla sandaaleissa ja shortseissa, itse kaivoin baskerin esiin viime viikolla ja sain muutamia pitkiä katseita. Valittelin jo viime viikolla kylmää tuulta ja sain norjan TA:n ihmettelemään miten voin palella, olenhan suomalainen (heh heh). Vastasin että salaisuus on säänmukainen pukeutuminen ja oman olotilan kuulostelu: kun ymmärtää pistää tarpeeksi vaatetta päälle ei palella. Olen itse huono kylmänsietäjä, oikeastaan aikamoinen vilukissa, joten anteeksi jos tulin tuhonneeksi myytin kylmälle immuuneista suomalaisista.

Päivä fiilis on hyvä: kaikki sujuu ja kaikkea jännää on luvassa. Opetus maistuu ja oma opiskelunikin on lähtenyt hyvin käyntiin. Yliopistolla on mukavaa ja työhuone alkaa tuntua omalta somistusprojektin edetessä. Mikäpä tässä on ollessa.

Ai niin, tänään julkistettiin muuten fysiikan Nobel-palkinnon saajat. Palkinto meni kolmelle tutkijalle, joista yksi on UW:n fysiikan emeritusprofessori David J. Thouless. Ei mikään turha yliopisto tämä UW.

Nysse alkaa! Lukuvuosi 2016-2017 nimittäin

Orientaatio tuli ja meni viime viikolla, ja tänään alkoivat vihdoin syysjakson kurssit. Viime viikko oli todella tiivis ja kävi siksi hieman voimilleni kaiken joutilaisuuteni jälkeen. Niin paljon uusia kasvoja ja nimiä ja sosiaalista kanssakäymistä että hiljaisuuteen taipuvainen hämäläinen ihan hämmentyy. (Hämäläisyydestäni voidaan tosin olla toistakin mieltä kiitos pohjoisten sukujuurieni, mutta menköön nyt tämän kerran.) Toisaalta viikkoon mahtui paljon mielenkiintoista ja tärkeää asiaa, ja ehkä tärkeimpänä pääsin tutustumaan laitoksen väkeen paremmin. TAt ja RAt jakavat toimistotilat rakennuksemme kellarikerroksessa, ja tämä ensimmäinen päivä täyttikin toimistosolumme iloisella puhensorinalla. Lukuvuoden alkamisen huomasi selvästi myös kampuksella vaeltavien opiskelijamassojen yhtäkkisestä paisumisesta. Vielä eilen niin hiljainen the Quad oli nyt täynnä luennoilleen kiiruhtavia opiskelijoita. Lukuvuoden alku on aina jännittävää aikaa, mutta enpä ole vähään aikaan ollut näin innostuksen ja jännityksen sekaisissa tunnelmissa!

Toimiston somistaminen on vielä hieman kesken, mutta kunniapaikalle pääsi jo pala armasta kotikaupunkia.

Päivän enimmäinen tunti oli oma suomen kurssini, FINN 101 eli suomen alkeiskurssi. Pusasin viikonloppuna ja vielä alkuviikostakin kurssisuunnitelmaa ja kolmen ensimmäisen tunnin suunnitelmia vain päätyäkseni tunnilla kuitenkin sivuraiteille. Hyvä minä. En siis mielestäni mitenkään surkeasti epäonnistunut, en vain ollut ihan niin johdonmukainen kuin toivoin olevani. Kävimme läpi ne asiat mitä aioinkin ja hieman lisääkin päälle, mutta lopputulos oli paikoitellen hieman haparoiva. Tunti olisi kaivannut enemmän ryhtiä. Alut ovat tärkeitä, melkein yhtä tärkeitä kuin loput ainakin omassa mielessäni, ja siksi kurssin aloituksen onnistuminen on tärkeää. Kurssia on onneksi joka päivä, joten huomenna uusi yritys. Toivottavasti menestyksekkäämpi sellainen. Kurssilla on nyt ensimmäisessä jaksossa kokonaista kolme opiskelijaa, eli ryhmä on yksiselitteisesti pieni. En kuitenkaan pidä ryhmän kokoa mitenkään erityisen haitallisena asiana, ja olihan minulle alusta asti melko selvää, että harvinainen kieli kuten suomi ei välttämättä kerää suuria opiskelijamääriä. Opetin Münchenissäkin pieniä ryhmiä, joten kokemukseni suorastaan painottuu pienten ryhmien opetukseen. Ryhmäkoot ovat ilmeisesti pienentyneet laitoksella kautta linjan yliopiston uudistettua kielivaatimuksiaan, ja koska amerikkalaisessa yliopistossa opiskelijat valitsevat pääaineensa vähän yliopiston tyypistä riippuen usein vasta toisen opiskeluvuotensa lopulla, kohdistuu oppiaineisiin ja laitoksiin tietty paine tehdä itseään tykö opiskelijoille. Suomen kieltä voi opiskella UW:ssä sekä pää- että sivuaineena, ja kursseille osallistuukin varsin kirjavaa väkeä: osan sukutausta on suomalainen, osa on kiinnostunut kielestä ja kulttuurista musiikin ansiosta, ja osa täyttää suomen kursseilla tutkintonsa kielivaatimuksen. Kielikurssit ovat myös mahdollisuus houkutella opiskelijoita tutustumaan laitoksen muuhun tarjontaan ja skandinavistiikan tutkinto-ohjelmiin, sillä laitos on lopulta hyvin poikkitieteellinen. Olen iloinen kolmesta opiskelijastani ja uskon näin ensimmäisen oppitunnin pohjalta meidän tulevan mukavasti juttuun. Kuulin ohjaavalta lehtoriltani että talvijaksolle mukaan saattaa liittyä yksi opiskelija lisää, joten pidän peukkuja ja sormet ristissä että näin kävisi. Neljällä opiskelijallahan voi teettää jo paritöitä!

Amerikkalainen yliopistojärjestelmä ja tutkintojen rakenne ansaitsisivat muuten aivan oman postauksensa. Kyseessä on melkoisen monimuotoinen häkkyrä, joka näin suomalaisen näkökulmasta vaikuttaa hieman sekavalta. Pääaineen valinta on hyvä esimerkki: Suomessahan yliopistoon hakiessa haetaan suoraan johonkin tutkinto-ohjelmaan/pääaineeseen ja yliopiston ovien auetessa opiskellaan sitten niitä oman alan opintoja ja shoppaillaan sivuaineita joko suunnitelmallisesti tai ei-niin-suunnitelmallisesti kunnes kädessä ovat kandin/maisterin paperit. Helppoa ja mukavaa, paitsi jos on vaikeuksia päättää mitä haluaa opiskella. Amerikkalaisessa mallissa opiskelijat hyväksytään yliopistoon opiskelijoiksi ja opinnot alkavat ns. yleisillä opinnoilla, joihin kuuluu kursseja taidealoista luonnontieteisiin. Vaikka siis opintojen tavoitteena olisi insinöörin tutkinto UW:ssä, on mukaan sisällytettävä esimerkiksi luovan kirjoittamisen kurssi tai antropologiaa, ja luonnollisesti myös päinvastoin humanistiselle alalle suuntautuvan on otettava luonnontieteiden tai matematiikan kursseja. Pääainevalinta tehdään sitten toisen vuoden lopulla omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Pääaineen valinta aiheuttaa ilmeisesti jonkin verran paineita opiskelijoille, ja päällimmäinen syy on kovin samanlainen kuin suomalaisilla opiskelijoilla: mitä minä haluan tehdä isona ts. mitä mitä minä haluan opiskella? Kuvaavaa on että pääaineen valinnasta on olemassa myös WikiHow-artikkeli. Molemmissa systeemeissä on puolensa: amerikkalaisen mallin etu on mahdollisuus haistella tutkinto-ohjelmien tarjontaa ennen lopullista päätöstä ns. FIG-kurssien avulla, kun taas suomalaisessa mallissa pääsee tavallaan suoraan asiaan jos tietää mitä haluaa opiskella.

Ensimmäinen päiväni jatkui vastaanottotunnillani (oma toimisto ja vastaanotto, nyt on kuulkaa todella professionaali olo!), ja askarreltuani seuraavan päivän materiaalit kipaisin lounaalle Husky Union Buildingin alakertaan. Husky Union Building on paikallisen ylioppilaskunnan päämaja, jonka alimmassa kerroksessa on paikallinen vastine yliopistoruokalalle. Paikka muistuttaa enemmän food courtia ja hinnat ovat, anteeksi nyt vain, aika kamalat. Olen nyt muutaman kerran käynyt syömässä HUBissa ja Kelan ateriatukea on todella ikävä. Ikävä on myös Amican ja Juven ruokalistoja. Olihan se pitsa ihan hauska yllätys, mutta ei yksi rasvaa tihkuva viipale kovin täysipainoinen lounas lopulta ole. Taidan ottaa paikallisista mallia ja alkaa kuljettaa mukana omia eväitä. HUBissa on myös yliopiston ainoa Starbucks, jonka Pumpkin Spice Latteen sorruin tänään. Inhan hintaista, mutta ah niin ihanaa: kuin syysfiilis nestemäisessä ja lohduttavan lämpimässä muodossa. Kävelin HUBista takaisin laitokselle odottelemaan iltapäivän seminaarikurssia ja siinä auringonpaisteessa lattea nautiskellessa alkoi ihan hymyilyttää. Ihan kivastihan tämä ensimmäinen päivä lopulta suttaantui!

Päivän fiilis on suorastaan yltiöpositiivinen: ihana ylipisto ja ihana elämä! Kotimatkalla satunnainen vastaantulija kehui vaatetustani/tyyliäni, ja oli kehu vilpitön tai ei tuntui se yhtä kaikki mukavalta. Ruokakaupan kassalla small talk luisti kuin vanhalta tekijältä ja sää oli ihanan aurinkoinen. Tästä on pakko tulla hyvä syksy.

Extempore!

Koska eilinen meni valitellessa tekemisen puutetta, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tutkia mitä kaikkea kaupungissa tapahtuu. Klikkasin itseni the Strangerin tapahtumakalenteriin, ja noin puolen tunnin tutkimisen jälkeen päätin käyttää sunnuntaini EMP Museumin näyttelyihin tutustumiseen. Museo sijaitsee Seattle Centerin alueella, joten samalla pääsin ihmettelemään Space Needle -maamerkkiäkin lähietäisyydeltä. Aamulla kahvin, uutisten ja nopean Suomeen skypettelyn jälkeen hyppäsin bussiin ja huristin kohti keskustaa. 

EMP Museum on ulkoapäin lievästi sanottuna mielenkiintoisen näköinen; intiaanipäällikkö Seattlen patsas Tilikum Place -aukiolla; vuoden 1962 maailmannäyttelyä varten rakennettu monorail, joka kulkee EMP Museumin ja Westlake Centerin väliä.

EMP Museum keskittyy näyttelyissään musiikkiin ja popkulttuuriin. Museon aikaisempi pömpöösi nimi,  Experience Music Project and Science Fiction Museum and Hall of Fame, kuvaa sen toimialaa edelleen kohtuullisen hyvin. Museon tämän hetkinen erikoisnäyttely esittelee 50-vuotiasta Star Trekiä, ja perusnäyttelyiden aiheita ovat muun muassa Nirvana ja Jimi Hendrix. Lisäksi museossa on genrenäyttelysarja kauhusta, scifistä ja fantasiasta. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan katsonut yhtäkään jaksoa Star Trekiä kokonaan ja elokuvistakin olen nähnyt vain jonkun niistä uudemmista, en edes muista minkä niistä. Koska erikoisnäyttelyn kattava lippu oli $5 kalliimpi ja museo menee sunnuntaisin jo viideltä kiinni, otin lipun vain perusnäyttelyihin. Fiksu valinta, sillä en ehtinyt tai olisi edes jaksanut kiertää kaikkia perusnäyttelyitäkään. Ne mitkä ehdin kiertää olivatkin sitten todella rahan arvoisia! EMP menee ehdottomasti lempimuseoideni listalle Zagrebin Museum of Broken Relationshipsin ja Prahan Franz Kafka Museumin rinnalle.

Ensimmäiseksi sukellus fantasiamaailmaan.

Aloitin kierroksen genrenäyttelyistä, joista ensimmäiseksi valikoitui fantasia. Avattuani näyttelyyn johtavan ison puuoven oli leukani loksahtaa lattiaan: tila oli hämärästi valaistu, lattialle oli ripoteltu olkia ja keskellä yhtä huonetta oli valtava puu, jonka oksista roikkui värikkäitä lyhtyjä. Näyttely esitteli fantasiaa hahmotyyppien avulla: ensimmäisessä huoneessa esiteltiin eri tyypit ja loppu näyttely koostui tunnettujen fantasiaelokuvien rekvisiitasta ja hahmoesittelyistä. Mukana oli myös käsikirjoituksia ja kirjailijoiden kirjeenvaihtoa. Teoksista esineistöä oli muun muassa Harry Pottereista, Narnian tarinoista, Ihmemaa Ozista, Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Monty Pythonin hullusta maailmasta. Oli siellä jotain myös Tulen ja jään laulusta/Game of Thronesista, mutta koska en ole kirjoja lukenut tai sarjaa katsonut niin ohitin ne melko nopeasti. Kyseessä on vähän nolo aukko sivistyksessäni, sillä olin etenkin yläasteella ja lukiossa oikea fantasiakirjallisuuden suurkuluttaja ja nautin genrestä edelleen. Sarja on lukulistallani, joka tosin pitenee nopeammin kuin ehdin sitä lyhentää. Näyttelyn ansiosta tekisi toisaalta mieleni tarttua myös jälleen Pullmanin Universumien tomu -sarjaan. Luin Kultaisen kompassin hiihtolomalla mummolassa joskus ala-asteen lopulla, ja sarjan muut osat pian perään. Kirjan maailma on jäänyt kummittelemaan jonnekin takaraivooni, joten ehkä olisi aika verestää muistoja?

Sirius Mustan takki, Dorothyn mekko, Harry Potterin näkymättömyysviitta (heh heh), Sormuksen ritareiden aseita, Kultainen kompassi ja Monty Pythonin hullun maailman ritarin kypärä.

Fantasian jälkeen siirryin museon alakertaan kauhu- ja scifinäyttelyhin. Portaikko alas oli valaistu hämärästi punaisella valolla ja seiniä koristivat kiljuvien ihmisten kuvat, joten matka alas viritti ihan kohtuullisesti oikeaan tunnelmaan. Jälleen hämärästi valaistun näyttelytilan keskiosan valtasivat pienet tv-kopit, joissa pyöri muutaman minuutin mittaisia esittely- ja analyysifilmejä kauhuelokuvien klassikoista. Istahdin itse katsomaan filmit Manaajasta, Ringusta ja Suspiriasta. Lisäksi katsoin muutaman ohjaajahaastattelun musiikin merkityksestä kauhuelokuvissa. Näyttelyn esineet olivat pääasiassa elokuvista, mutta oli mukaan mahtunut myös tv-sarjojen (the Walking Dead ja Buffy, vampyyrintappaja) esineistöä ja zombimaski Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideosta. Kauhunäyttelyssä viihdyin kaikista pisimmän aikaa, sillä siellä oli eniten nähtävää elokuvaklippien, musiikkinäytteiden ja minidokkareiden ansiosta. Olemme myös mieheni kanssa kauhuelokuvien ystäviä, joten kävin yhdellä seinällä esitellyn kauhuelokuvien suosituslistan tarkasti läpi ja kirjoitin vieraat ylös. Yhdessä pelkääminen on vain niin hauskaa, järjenvastaista eli ei. 

Xenomorph Alieneista, Mogwai Gremlinsistä (ihana tuo lasittunut tuijotus), yksi Naked Lunchin kirjoituskoneista, kauhuelokuvajuliste vuodelta 1959 ja näyttelyn esittelytaulu.

Viimeinen genrenäyttely esitteli scifiä, ja tila oli jälleen somistettu aiheen mukaan. Näyttelyalue oli muita selvästi ruuhkaisempi, joten ohitin kaikki komentosiltoja esittävät interaktiiviset esitykset melko nopeasti keskittyen ennemmin näyttelyesineisiin. Mukana oli esineitä Star Warsista Blade Runneriin ja Doctor Whosta Taisteluplaneetta Galacticaan. Olen itse alkanyt lämmetä scifille kunnolla vasta suhteellisen hiljattain, sillä käsitykseni scifistä oli pitkään (noloa myöntää) kovin rajoittunut avaruusoopperaan. Tämä genrenäyttelykin esitteli lähinnä avaruusseikkailuja, ja se jäi mielestäni siksi kovin tyngäksi. Fantasia ja kauhu olivat huomattavasti tasapainoisempia ja mielenkiintoisempia scifinäyttelyn esitellessä lähinnä erilaisia avaruusaluksia ja -aseita. Jee. Tosin kaikkia kolmea näyttelyä vaivasi myös tietty yllätyksettömyys; kaikki esiteltävät teokset olivat ns. isoja nimiä, joten näyttelyiden anti jäi siinä mielessä vähän köyhäksi. Onhan toki hauskempaa katsella tuttujen elokuvien tuttuja hahmoja ja rekvisiittaa kuin ihmetellä täysin tuntemattomia esineitä, mutta jokaiseen alueeseen olisi mielestäni voinut valikoida edes muutaman vähemmän tunnetun teoksen mukaan. Ja miksi, oi miksi en löytänyt mistään mitään H. P. Lovecraftiin viittaavaakaan?

Terminaattori, aavikkoötökkä Dyynistä, näyttelyn nimikilpi, facehugger Alieneista, Sarris Galaxy Questista ja dalek Doctor Whosta.

Genrenäyttelyt koluttuani siirryin rakennuksen toiselle puolelle katsomaan muita näyttelyitä. Sokkeloisessa tilassa oli vierekkäin näyttelyt Jimi Hendrixistä, Nirvanasta ja lisäksi joku kitaranäyttely. Koska musiikkimakuni on parhaimmillaankin epämääräinen ja omistin teini-ikäni bändien palvonnan sijaan lukemiselle, kiersin näyttelyt hyvinkin nopeasti silkasta velvollisuudesta. Hendrix on seattlelainen ja Nirvana ja grunge ovat erottamaton osa Seattlen musiikki- ja kulttuurihistoriaa, joten pakkohan näyttelyt oli katsastaa. Jälleen saan hävetä ja myöntää, että minulle Nirvana on lähinnä nuhjuisia flanellipaitoja ja maihareita sekä muutama biisi, jotka tietävät kaikki muutkin. Grunge oli vahvasti 90-luvun alkuvuosien ilmiö, joten en ihan ehtinyt kelkkaan mukaan, ja koska en koskaan kehittänyt minkään valtakunnan musiikkimakua muutenkaan on Nirvana vain bändi muiden joukossa. Sama koskee Hendrixiä; nimi ja maine ovat tuttuja mutta siinäpä se. Not my cup of tea tämä museon osuus.

Muutama kitara ja Nirvana

Kello kävi kovaa vauhtia joten siirryin nopeasti museon yläkertaan World of Wearable Art -näyttelyn pariin. Pyörähdin nopeasti alakerran indiepelejä esittelevässä näyttelytilassa, jossa pääsi konkreettisesti pelaamaan esiteltäviä pelejä. Tilassa oli tungosta, joten jätin jonottelun väliin ja kiipesin portaat ylös WoW-näyttelyyn. World of Warable Art on kansainvälinen designkilpailu, jossa tehtävänä on suunnitella vuosittain vaihtuvan teeman inspiroima taidevaate. Näyttelyn teokset olivat vaihtelevilta vuosilta, ja toinen toistaan mielikuvituksellisempia materiaalien vaihdellessa villasta nippusiteisiin, metalliin ja täytettyihin undulaatteihin.

WoWin jälkeen tutkin museokaupan tarjonnan ja onnistuttuani torjumaan heräteostosten houkutuksen hyvästelin museon tyhjin käsin. Museo oli mielestäni pienistä puutteistaan huolimatta hyvinkin pääsylipun hinnan arvoinen kokemus ja sopivaa sunnuntaipuuhaa. Koska sää oli aurinkoinen ja lämmin, kiersin rauhalliseen tahtiin Seattle Centerin alueen. Alue on rakennettu vuoden 1962 maailmannäyttelylle, jonka teema oli avaruusaika ja tulevaisuuden teknologia. Myös Seattlen tunnetuin maamerkki, Space Needle -näkötorni, rakennettiin maailmannäyttelyä varten. Näyttelyn tunnuslause oli "Living in the Space Age", ja jäljellä olevat rakennukset henkivätkin ainakin minun silmääni sellaista Tomorrowland-fantasiaa tulevaisuudesta. Tämä Youtube-video, jossa puhtoisen viattomat naapurintyttö ja -poika tutustuvat näyttelyn ihmeisiin voimistaa näitä fiiliksiäni entisestään. 

Space Needle, International Fountain ja Pacific Science Centerin kaaret

Päivän fiilis on tyytyväinen, museo oli hintansa väärti ja tein muutakin kuin homehduin kämpillä. Huomenna sitten takaisin arkeen ja orientoitumaan.