Niitä näitä

Vaaleista on nyt viikko. Yliopistolla ja kaupungilla järjestetään edelleen tasaiseen tahtiin Trumpin vaalivoiton innoittamia mielenilmauksia rasismia ja syrjintää vastaan. Moni pelkää avoimen syrjinnän lisääntyvän ja vähemmistöjen elämän vaikeutuvan entisestään tulevaisuudessa. Eilen yliopistolla järjestetyn ulosmarssin yhteydessä väkijoukossa tunteet kuumenivat niin, että poliisi poisti paikalta muutaman riitaa haastaneen osallistujan. Ympäri maata on uutisoitu häirintätapauksista ja suoranaisesta ilkivallasta samaan tapaan kuin Britanniassa heti Brexitin jälkeen. Monilla luennoilla on pidetty normaalin ohjelman sijaan keskustelutilaisuuksia ja annettu tilaa opiskelijoiden pohdinnoille. Omalla American Indian Studiesin luennollanikin viime torstaina pidimme lyhennetyn luennon ja keskustelimme vaalituloksesta. Uskon näiden keskustelumahdollisuuksien olevan tärkeitä monelle opiskelijalle, ja on koskettavaa kuinka yliopisto on vastannut opiskelijoidensa huoliin ja pelkoon tulevaisuudesta. Vaikka nämä viime päivät ovat olleet täynnä turhautunutta vihaa, surullisia tarinoita häirinnästä ja mitätöinnistä ja pelkoa tulevaisuudesta, on paikallinen yhteisö myös täynnä tukea sitä tarvitseville ja halua tarttua toimeen. 

Ballardista bongattua

Sitten vähän muihin tunnelmiin: kävin viime lauantaina Ballardissa Nordic Heritage Museumissa Suomi-basaarissa. Kyseessä olivat siis myyjäiset, joissa myös omalla suomen ohjelmallamme oli oma pöytä. Päivystin pöydän takana kolmisen tuntia ja kerroin kiinnostuneille suomen opetuksesta. Ehdin samalla seurustella vähän myös paikallisen suomalaisyhteisön aktiivien kanssa, ja sain myös kutsun kiitospäiväaterialle! Kiitospäivää vietetään jo ensi viikolla, ja ehdin jo vähän ahdistua joudunko oikeasti hengaamaan niin periamerikkalaisen juhlapäivän itsekseni kämpillä. Kiitospäivän jälkeen saapuvatkin heti äiti ja isä visiitille: pitää miettiä turistikierrokselle sopivia kohteita tarkemmin viikonloppuna. Bainbridge Islandilla olisi ainakin hauskaa käydä, ja jos vuokraisimme auton olisi Twin Peaksin alkutunnarissakin näkyvä Snoqualmien vesiputous verrattain lähellä. Olen katsonut Twin Peaksia sen jälkeen kun Supernaturalin jaksot loppuivat Netflixistä, ja olisi hauskaa käydä sarjan Seattlen ympäristössä olevilla kuvauspaikoilla. FIUTS järjesti päiväretken putoksille, mutta liput retkelle myytiin loppuun ennen kuin ehdin omani ostaa. Harmi juttu, mutta ei voi mitään. 

Yliopisto heräilee aamuun

Olen lueskellut uutisia Suomen lumipyrystä pieni ikävä rinnassa. Ensilumessa on sitä jotakin, ja lumisade pimenevässä sinisessä illassa nyt vain on ehkä talvisin asia minkä keksin. Seattlen marraskuu ei ole talvea nähnytkään, ja kauppoihin ilmestyneet joulukoristeet eivät jotenkin yhtään sovi kuvaan. En kaipaa räntää ja loskaa, mutta onhan se nyt vähän koomista nähdä vuorenkilven ja kirsikkapuun kukkivan marraskuussa. Tänään kävelin täydessä kukassa olevan ruusupuskan ohi, ja postilaatikkoni alla kukkii yksinäinen voikukka. Keskimääräinen alin lämpötila joulukuussa Seattlessa on ilmeisesti hieman nollan yläpuolella, joten eipä tämä sää tästä nyt juuri kovin kylmäksi edes muutu. Leuto talvi sopii minulle kyllä, ja ainahan voimme miehen kanssa piipahtaa vuoristossa vaikka Leavenworthin pikkukaupungissa jos lunta ja kylmää tulee ikävä. Leavenworth on tosin itsessäänkin jo näkemisen arvoinen: kyseessä on baijerilaistyylinen vuoristokaupunki ja siksi suosittu turistikohde. Harkitsin siellä piipahtamista lokakuussa Oktoberfesteillä, mutta koko kaupunki oli niin jumissa turisteista että enpä sitten piipahtanutkaan. Lämpimät päivät ja syksyinen ilma syövät vähän joulufiilistäni, joten pitänee käydä Targetissa hamstraamassa kasa joulukoristeita ja kuorruttaa pikkuyksiöni glitterillä. Äiti ja isä onneksi tuovat mukanaan partiolaisten adventtikalenterin, ja se nyt viimeistään tuo joulun oikeasti lähemmäs. 

Havahduin ajattelemaan taas hääasioitakin pitkästä aikaa. Tai paremminkin hääpukuasiaa. Tilasin hääpukuni jo ajat sitten huhtikuussa, ja liikkeessä kerrottiin että toimitus saattaa venyä pitkälle elokuuhun tai jopa syyskuuhun. No mikäs siinä, häät kun ovat vasta vuoden päästä. Sovimme samalla että liike lähettää sähköpostia kun puku saapuu; tavallinen käytäntö on laittaa teksiviesti, mutta koska lähtöni osui juuri tuohon elo-syyskuun vaihteeseen pyysin laittamaan varmemmin perille tulevaa sähköpostia. Havahduin sitten syyskuussa ihmettelemään missä se mekko oikein mahtaa venyä kun mitään ei kuulu, mutta unohdin koko mekon kun kurssit painoivat päälle. Viime kuussa muistin mekon taas, ja laitoin sähköpostia liikkeeseen. Mekko oli saapunut jo elokuun viimeinen päivä, mutta koska liikkeestä oli laitettu tekstiviesti sähköpostin sijaan ei viesti löytänyt perille. Vaihdoin amerikkalaiseen puhelinliittymään heti kun jalkani kosketti Yhdysvaltain maaperää, joten tekstari on mennyt vanhaan numerooni ja siten ties minne. Saatoin ehkä hieman hermostua tästä kuviosta, vaikka on toki myönnettävä että ehkä olisin itsekin voinut olla aktiivisempi ja kysellä mekon perään. Toiselle puolelle maailmaa matkustaminen ja kiireisenä pysyminen on selvästi keikauttanut minut orastavasta bridezillasta huithapelimorsiameksi. Siskot kävivät hakemassa mekon talteen, joten loppu hyvin kaikki hyvin. Seuraavaksi pitää kai mietiskellä jo kutsuja.

Päivän fiilis on hyvä mutta kiireinen: opetusta on enää muutama viikko jäljellä, ja esseiden dedikset painavat päälle. Alustan ja johdan huomenna Strindberg-seminaarissa keskustelua Aavesonaatista, ja ne kaksi minianalyysiani ovat edelleen kirjoittamatta kurssin lopputyöstä nyt puhumattakaan. Menee taas varmaan yötöiksi. Muuten olen ihan hyvin aikataulussa kursseillani, ja sain vihdoin valittua talvijakson kurssinikin. Suomen kurssin loppukoe on jo kolmen viikon päästä, ja samalla viikolla lennän myös Washington DC:hin FLTA-ohjelman konferenssiin. Kun koko rumba on ohi on jo pitkälti joulukuu.

Oreoita sen seitsemää sorttia. Kun loppukoeviikko ja konffa on ohi vetelen paketin tai kaksi palkinnoksi hyvin selvitetystä syksystä.