The American Experience

Olen nyt asustellut Yhdysvalloissa pian kolme kuukautta. Aika on suorastaan lentänyt, mutta toisaalta Seattle tuntuu myös jo ihan aidosti kodilta. Olen ehtinyt käydä ulkona syömässä ja juomassa, pelaamassa flipperiä hämyisessä kapakassa Fremontissa ja seuraamassa Seahawksien peliä Capitol hillissä. Opiskelijaporukalla olen jännittänyt vaalitulosta ja käynyt the Avella yksillä pitkän päivän jälkeen. Olen puhunut suomea ja Suomesta lukemattomille tuntemattomille, ja pilannut sukunimeni ääkkösillä ja öökkösillä ainakin kahden byrokraatin päivän. Olen paijannut UW:n koiramaskotti Dubsia, ja selvinnyt ensimmäisen jaksoni esseistä ja monivalintakokeista. Niin paljon on ehtinyt tapahtua, ja kuitenkin tuntuu kuin olisin vasta eilen ihmetellyt SeaTacin lentokentällä miten pääsen tavaroineni kämpille. Eivät nämä kolme kuukautta tietenkään pelkkää aurinkoa ja onnea ole olleet, mutta onnekseni Suomen tukijoukkoni ovat vankkumaton tukeni. Mies on joutunut kestämään muutamia itkupotkuraivariviestejä perseelleen menneiden päivien jälkeen, ja sunnuntaisin olen useammin kuin kahdesti vuodattanut viikon rutinat pelikavereille Skypen välityksellä. Ja moni muukin on saanut osansa jos päivä on ollut oikein huono. Kiitos teille rakkaat kun jaksatte kannustaa ja tukea!

Tänään vietettiin Yhdysvaltojen ehkä suurinta perhejuhlaa, nimittäin kiitospäivää alias Thanksgivingia. "It’s also the one holiday where people open their homes to folks they barely know" tiesi eräs matkailusivusto kertoa, eikä väite ole ilmeisesti kaukana totuudesta: sainhan minäkin kutsun kiitospäiväaterialle paikalliselta suomalaiselta, jonka olin tavannut kerran ennen kutsua. Kiitospäivän ansiosta saan nauttia pitkästä viikonlopusta, ja koska jakso alkaa olla lopuillaan otimme suomen kurssilla ehkä vähän rennommin kertaillen ja tekemällä puheharjoituksia. Juttelimme muun muassa siitä, mitä kiitospäivänä tehdään ja syödään. Opiskelijani kertoivat, että kiitospäivänä pitää syödä itsensä koomaan ja katsoa sitten puoliksi tajuttomana amerikkalaista jalkapalloa. Aina parempi, jos tämän pystyy tekemään yhdessä perheensä kanssa. Lisäksi puhuimme tyypillisistä ruuista, kuten kalkkunasta, kurpitsapiirakasta ja perunamuusista. Näiden harjoitusten viisastuttamana huristin  sitten tänään iltapäivästä emäntäni luo kokemaan kiitospäivän käytännössä. Ilta oli oikein mukava, läsnä olivat myös emäntäni poika perheineen ja pojan anoppi. Emäntä puolisoineen oli laittanut herkullista ruokaa, ja poika vaimoineen osasi suositella mielenkiintoisia paikkoja road tripillemme etelään. Anopissa oli selvästi tarinankertojan vikaa, ja hänen eteläinen korostuksensa sopi tarinoihin täydellisesti. Sain kuulla tarinoita molempien perheiden historiasta Yhdysvaltojen sisällissodasta alkaen, ja toisaalta kytköksistä Suomeen. Ennen jälkiruokaa katsoimme myös hetken sitä pakollista jalkapalloa, ja ilmeisesti sääntöjen pänttääminen on tuottanut tulosta, sillä ymmärsin jopa pelin kulusta jotain! Illan päätteeksi sain vielä mukaan päivällisen tähteitä, ja ohjeet perinteisen kalkkunavoileivän tekoon. Ensimmäinen kiitospäiväni oli siis varsin onnistunut, kiitos minut luokseen kutsuneen perheen vieraanvaraisuuden.

Moni TA matkusti kiitospäivän viettoon takaisin kotiseudulleen, joten kävimme tiistaina taas yksillä tuulettumassa. Oli mukavaa jutella taas niitä näitä, etenkin kun pian jakso jo loppuukin ja kaikki hajaantuvat tahoilleen lomien ajaksi. Kävimme jälleen samassa panimopubissa, ja edellisestä kerrasta poiketen baarimikko kysyikin paperit ennen tilaustani. En nyt mitenkään erityisemmin yllättynyt, sillä papereiden kysyminen on kuppiloissa ja kaupoissa ennemmin sääntö kuin poikkeus. Olen joutunut siis kantamaan mukanani passia aina kun olen lähtenyt ulos, ja joskus ihan muuten vain kaiken varaltakin. Jos vaikka esimerkiksi keksinkin kävellä kotiin Trader Joe's:in kautta ja tekisi mieli ostaa perjantain kunniaksi siideri. Passin mukana kantaminen on ollut jotenkin epämiellyttävää; suhtaudun passiini hieman hysteerisesti ja pelko sen katoamisesta tai varastamisesta hakkasi jatkuvasti takaraivossa. Passin välissä on myös melkeinpä itse passiakin tärkeämpi DS-2019 -lomakkeeni, jonka katoaminen ei olisi ollenkaan hyvä juttu. Aikani tästä passiasiasta stressattuani marssin Washington State Licensing -toimistoon ja hankin itselleni paikallisen henkilökortin. Kortti kustansi reilut 50 dollaria, ja olen enemmän kuin tyytyväinen hankintaani. Passi on nyt turvallisessa paikassa kämpillä, enkä baarissakaan enää ole niin ilmiselvän ulkomaalainen kuin passia heilutellessani. 

Thanksgiving aloittaa myös Yhdysvalloissa ns. Holiday Seasonin, eli tammikuun alkuun kestävän juhlakauden. Huomenna on myös se Suomeenkin rantautunut enemmän tai vähemmän pahamaineinen alennusmyyntipäivä (jota muuten muutama paikallinen kauniisti kuvasi "umpikapitalistiseksi kulutushysteriapäiväksi") Black Friday. Kaupoissa on luvassa tungosta ja Stockan hullarit kalpenevat luvassa olevan kulutusmanian rinnalla, tai näin minulle on kerrottu. Jo Münchenin jouluostosruuhka aiheutti allekirjoittaneelle sellaisen ahdistuksen, että taidan jättää huomisen kaupoissa riekkumisen väliin. Onneksi on Amazon ja muut nettikaupat jos tulee pakonomainen tarve tuhlata. Iltapäivästä menen vanhempiani vastaan lentokentälle, ja illan aikana pitäisi sitten päättää mitä viikonloppuna tehdään. Ajattelin ehdottaa retkeä Bainbridge Islandille ja keskustan nähtävyyksien kiertämistä. Jossain välissä ehtii sitten varmasti ostoksillekin. Minun pitäisi tosin jossain välissä myös kirjoitella vielä yksi minianalyysi Strindberg-seminaariin, mutta luovuutenihan tunnetusti kukkii parhaiten keskellä yötä. Yötöiksi menee siis taas suurella todennäköisyydellä. Strindberg-seminaari on ollut todella mielenkiintoinen kurssi, ja ilokseni olen tähän asti suoriutunutkin siitä hyvin arvosanoin. Paikallisten tapa tuijottaa arvosanojaan on selvästi tarttuvaa lajia... 

Päivän fiilis on kiitollinen. Vaikka olen onnistunut luomaan ihan aidonoloisia ystävyyssuhteita ja omat sosiaaliset ympyräni käytännössä tyhjästä näiden kolmen kuukauden aikana, on ihana tietää että Suomessa humanistimafia ja perhe ovat taustatukena. Välillä täällä oleminen on ollut jotenkin paljon vaikeampaa kuin vuosi sitten Münchenissä, ja olenkin huonoina päivinä nakannut luentomuistiinpanot sängyn alle ja syönyt jäätelöä suoraan purkista. Toisaalta täällä oleminen on ollut myös tavattoman palkitsevaa, enkä todellakaan olisi vielä valmis lähtemään kotiin. Tästä vuodesta on otettava kaikki irti, sillä kukapa haluaisi surkutella niitä "olis pitänyt" -asioita kun on liian myöhäistä. "It's part of the American experience!" sanoi minulle muuan paikallinen siellä hämyisessä flipperibaarissa Fremontissa kun mietin pelaisinko flipperiä vai en. Kiitospäivä ja vaahtokarkkikuorrutus bataattilaatikossa ovat mielestäni myös ehdottomasti osa tätä amerikkalaisuuden kokemusta, samoin jalkapallopelin seuraaminen kaveriporukassa. Kolmessa kuukaudessa olen siis päässyt hyvään alkuun, mutta onneksi on vielä hyvin aikaa jatkaa tätä kulttuurista tutkimusmatkailua.