Eschrichtius robustus ja Orcinus orca

Fifty shades of grey Seattlen tapaan.

Viime lauantai valkeni harmaana ja sateisena jälleen kerran. Aina, kun minulta on kysytty mitä mieltä olen Seattlen säästä, olen jaksanut vakuutella kuinka sade ei haittaa ja kuinka oikeastaan ihan pidän sateesta. Sadepäiväthän ovat ajatuksena ihan mukavia: sateella ei ole mitään paineita mennä ulos nauttimaan säästä, joten voi rauhassa lueskella kirjaa, pelata tai tehdä käsitöitä ja juoda liian monta kuppia kahvia. Ja sateiden jälkeen ilmakin on raikkaampaa ja helpompaa hengittää. Tämän harmauden jatkuessa päivä ja viikko toisensa jälkeen en kuitenkaan ole enää yhtään niin varma mielipiteestäni sateen suhteen. Tämä talvi on ollut kylmin sitten vuoden 1985, ja kylmyys yhdistettynä jatkuvaan harmauteen ja märkyyteen pistää tosissaan miettimään miksei se kevät voisi vain jo tulla. Tosin tässä harmaudessa eläessä Seattlen säätilan hienoudet avautuvat ihan uudella tavalla: enpä olisi arvannut että harmautta ja sadetta voi yhdistellä niin monin eri tavoin. Tolstoita mukaillen kaikki aurinkoiset päivät ovat toistensa kaltaisia, jokainen sadepäivä on harmaa omalla tavallaan. Perjantaina taivasta peitti ohut helmenharmaa verho ja sade oli heikkoa utua, lauantaina kaupunkia ja Pugetin salmea peitti matalalla roikkuva harmaa sumupuuro ja taivaalta satoi vuorotellen jäätävää tihkua ja räntää. Alkuviikosta harmaus oli niin paksua että päivälläkin oli ihan hämärää, ja kaiken päälle vettä satoi kuin saavista kaataen. Tämä talvi on ollut oikea fifty shades of grey and rain.

Urheasti kuitenkin lähdin lauantaina aamun harmauteen ja kohti keskustan satamaa. Lautta lähti ajallaan yhdeksältä kohti Whidbeyn saarta ja Saratoga Passagessa viihtyviä harmaavalaita. En harmikseni saanut ikkunapaikkaa, mutta onnistuin kuitenkin kuikuilemaan penkiltäni ihan kohtuullisen hyvin ulos. Ulos tuijottaminen oli kuitenkin turhaa, sillä valaista ei näkynyt merkkiäkään. Laivan heijatessa tasaisesti eteenpäin olin vähällä nukahtaa, mutta kapteenin kuulutus aikataulun muutoksista karkotti nukkumatin onneksi tehokkaasti takaisin höyhensaarille: koska valaista ei ollut tietoakaan, suuntasimme Langleyyn noin puoli tuntia aiottua aikaisemmin ja vastaavasti aikaistimme lähtöämme sieltä puolella tunnilla. Näin ehdimme etsiä valaita vielä ennen paluutamme Seattleen. 

Langleyssa oli ihan yhtä harmaata kuin Seattlessa, ja pikanttina lisänä siellä myös tuuli ja vihmoi jäätävää tihkua. Ensivaikutelma kaupungista oli vähän karmiva: kello oli hädin tuskin yksitoista, ja vaikka kaupat ja ruokapaikat olivat auki, ei missään näkynyt ketään. Me päiväretkeläiset levittäydyimme kaupungin pienelle keskusta-alueelle ja ihmettelimme miten parhaiten käyttää pysähdykseen varatut kaksi tuntia. Moni rynnisti suoraan syömään, mutta minä kävelin ensin rantaan ja sieltä kiertelemään kauppoja. Kävin muun muassa kirpputorilla, missä aikani tarjontaa tutkittuani totesin kirpputorien olevan kovin samanlaisia maailman toisellakin puolen. Samat rumat tuikkukipot ja mauttomat matkamuistot siellä olivat kuin Suomen kirpputoreillakin. Kirpputorin jälkeen pyörähdin lankakaupassa ja muutamassa käsityö- ja sisustusliikkeessä. Sade hellitti, ja kaupunki oli itseasiassa hyvin viehättävä: hain kahvilasta kahvin ja kävelin takaisin rantaan, missä laskuvesi oli paljastanut kaistaleen hiekkarantaa. Rannan kivet olivat täynnä merirokkoa ja merilevää ja vesi jäätävän kylmää. Kahvihetkeni jälkeen olikin jo aika palata takaisin lautalle.

Lähdettyämme liikkeelle kapteeni kuulutti toisen vastaavalla valasretkellä olevan aluksen nähneen valaita aivan lähellä. Suuntasimme kohti pohjoista ja Saratoga Passagea matkustajien liimautuessa ikkunoihin. Päästyämme paikkaan, jossa valas oli viimeksi nähty, minäkin siirryin paikaltani lautan takakannelle. Taivaalta satoi jälleen jäätävää tihkua ja tuuli oli viedä baskerini mennessään kun hivuttauduin kaiteen viereen ja kurkistelemaan mustaan veteen. Yhtäkkiä vedestä kohosi korkea vesisuihku ja valaan selkä vilahti pinnalla muutaman sekunnin ajan. Harmaavalas nähty! Kuljimme valaan rinnalla jonkin aikaa ja valas kävi tasaiseen tahtiin pinnalla hengittämässä. Kerran valas nousi pintaan aivan lähellämme ja tummassa vedessä erottui hyvin sen valkoisen ja harmaan laikukas selkä ja valtava koko. Vaikuttava näky! Lopulta kapteeni ilmoitti aikataulumme painavan päälle ja käännyimme takaisin kohti etelää ja Seattlea. Lueskelin rauhassa kirjaa ja join kahvia, kun lähestyessämme Seattlea päivän harmaus vaihtui hiljalleen ujoon auringonpaisteeseen. Yhtäkkiä hiljensimme vauhtia ja kapteeni kuulutti lähellä uivan miekkavalaita. Minä kipitin muiden perässä vauhdilla ikkunaan katsomaan: aivan lähellämme ui kolmen miekkavalaan ryhmä! Oppaan mukaan valailla oli niiden käytöksestä päätellen hyljejahti kesken, sillä valaat uivat tiiviinä ryhmänä ja nousivat tasaiseen tahtiin korkealle vedenpinnan yläpuolelle. Opas kertoi Pugetin salmen alueella olevan kahden tyypin miekkavalaita: osa ryhmistä pysyttelee salmella tai läheisillä merialueilla vuoden ympäri, ja osa ryhmistä kulkee salmen läpi vaelluksillaan Alaskasta Kaliforniaan ja takaisin. Muuttavat valaat käyttävät ravinnokseen yksinomaan merinisäkkäitä kuten hylkeitä, mutta paikallinen populaatio lähinnä lohta. Ryhmät eivät ole missään tekemisissä toistensa kanssa, ja on osoitettu että ne suorastaan välttelevät toisiaan. Miekkavalaat kuuluvat niihin harvoihin eläinlajeihin, joilla on osoitettu olevan ryhmästä toiseen poikkeavia kulttuureja ja tapoja viestiä. Ne ovat vahvasti sosiaalisia eläimiä, jotka metsästävät yhdessä ja jakavat saaliinsa koko ryhmän kesken. Opas kuvaili miekkavalaiden tapoja metsästää ja arveli näkemämme ryhmän parhaillaan jakavan saalistaan. Toisin sanoen repivän parhaillaan hyljettä palasiksi. Oppaan kuvaillessa jokseenkin värikkäästi miekkavalaiden hampaita ja metsästystyyliä vieressäni istunut nainen huokaili toistuvasti "cute" ja "oh so sweet" kun valaat kävivät pinnalla. "Söpö" ja "suloinen" ei ollut ensimmäinen adjektiivipari jota ajattelin, kun katselin valaita. Ovathan ne tavallaan suloisia tunnusomaisen värityksensä vuoksi, kuin merien pandakarhuja. Mutta ne ovat myös älykkäitä, empaattisia ja merien ravintoketjun huipulla. Kauniita eläimiä niin monella tavalla.

Palasimme Seattleen suurin piirtein aikataulussa ja kävelin satamasta suoraan bussipysäkille. Edellisen yön unet olivat jääneet vähän lyhyiksi, joten hurautin suorinta tietä takaisin kämpille ja menin aikaisin nukkumaan. Päiväretki oli vähän heikosta alusta huolimatta oikein onnistunut, ja iltapäivän aurinko tervetullutta vaihtelua ainaiseen harmauteen. Seuraavana päivänä taivas olikin täysin pilvetön, ja tämä äkillinen käänne säätilassa valoi allekirjoittaneeseenkin uskoa kevään tulosta. Spring break -viikolle on vähän opiskeluhommia ja hääasioita hoidettavana, mutta pääasiassa ajattelin ottaa rennosti ja vain nauttia joutilaisuudesta. Siskot tulevat vierailulle ylihuomenna ja tilasin heiltä tänään sekä Fazerin sinistä että Maraboun Nougat-patukoita. Seattlessa on tällä viikolla myös englannin opettajien konferenssi, joten useampi FLTAkin on siksi tulossa Seattleen huomenna. Joukossa on muutama läheisempikin tuttu, joiden kanssa lupasin jo käväistä yksillä jossain välissä. Viikon päästä alkaa sitten kevätjakso, johon olen kerrankin aloittanut valmistautumisen ajoissa: kävin hakemassa kirjastosta saksan laitoksen kirjallisuuskurssilleni kirjat valmiiksi odottamaan kurssin alkua. 

Päivän fiilis on hyvä. Vuorokausirytmini on ihan sekaisin nyt kun heittäydyin lomalaiseksi, mutta mitäpä tuosta. Häät aiheuttavat pientä stressintynkää ja näin viimeyönä painajaista hääpäivästämme. Unessani kutsutuista reilusta sadasta vieraasta paikalle saapui 29, ja jostain kummallisesta syystä en tuntenut joukosta ketään. Kummallisen vierasjoukon lisäksi satoi kaatamalla vettä, ja siksi kirkossa tulvi. Vihkimisen jälkeen mies paljasti ottaneensa työn rahtilaivalta ja lähtevänsä heti epämääräiseksi ajaksi merille. Isäni suostui onneksi salakuljettamaan minut satamaan ja laivaan miehen mukaan. Pientä panikointia ehkä ilmassa?