Se olisi sitten uusi vuosi ja uudet kujeet! Edellisestä postauksesta onkin kulunut luvattoman paljon aikaa (pahoitteluni), mutta toisaalta syyni hiljaiseloon on mielestäni ihan kohtuullinen: minä olen ollut lomalla. Ja vieläpä sen hartaasti odotetun miesvieraani kanssa. Myönnän rehellisesti, että jätin road tripin ajaksi koneen ja kaiken edes etäisesti opiskeluun viittaavan kämpille Seattleen. Tämä arjen pakoilu jatkui niin kauan kuin mahdollista. Käytännössä siis talvijakson alku pääsi ehkä vähän yllättämään, minkä seurauksena väsäsin sitten suomen alkeiskurssin jatkon syllabusta ja Canvas-alustaa jakson alkua edeltävänä päivänä näppis savuten. Nyt talvijaksoa on eletty jo melkein kaksi viikkoa ja minäkin alan saada taas jutun juonesta kiinni.
Noh, first things first, niin kuin se Selviytyjien juontajakin jaksaa aina muistuttaa: se road tripin mysteerikohde nimittäin. Kohteemme oli absurdien unelmakaupunkien grand old lady Las Vegas, jossa vietimme jouluaaton ja joulupäivän. Kun tämä Fulbright-vuoteni varmistui, oli Las Vegas varmaankin ensimmäinen kaupunki, joka pääsi must see -listalleni. Koskapa mieskin oli kovasti Vegasissa vierailusta innoissaan, oli varsin luonnollista hoitaa visiitti joululomalla. Parasta kaupungissa oli ehkä se, kuinka se vastasi oikeastaan lähes prikulleen mielikuvaani siitä: keskellä ei-mitään kohoava valtava kulissikaupunki, jonka kaduilla turistimassat vaeltavat hotellista toiseen päällimmäisenä ajatuksena omat mieliteot. Tosin tämähän koskee nyt lähinnä vain sitä yhtä kaupunginosaa, The Stripiä, jolla ne megalomaaniset hotellit pönöttävät toisiinsa likistyneinä. Ajoimme myös lähiöiden halki matkallamme Hooverin padolle ja takaisin, ja ne olivat mielestäni yhtä uneliaita ja tavallisia tallaajia täynnä kuin muuallakin. The Strip nyt vain tuntuu olevan koko Vegasin metonyymi, ja siellä mekin aikamme suurimmaksi osaksi kulutimme. Strip toi mieleeni nopeasti valtavan yökerhon: illalla hämärästi valaistuna, musiikin soidessa ja ehkä pienessä nousussa joku Union tai Fat Lady ovat ihan meneviä paikkoja, mutta kun valomerkki tulee ja näet paikan valot päällä, on näky jokseenkin masentava. Parempi vertailukohde tosin Vegasille olisi varmaan joku Rodeo (mää oon Tampereelta, joten nämä esimerkitkin ovat nyt tamperelaisia): hämärässä ja valojen välkkyessä se kaikki mauttoman rajoilla pyörivä krääsä ja lavastus on ihan kivaa, mutta valot päällä lähinnä koomista. Sama päti Vegasiinkin, ja päivällä Stripillä käveleminen tuntui jotenkin todella oudolta.
 |
| The Miragen edustalla oleva tulivuori, jonka pitäisi purkautua valoshown ja musiikin saattelemana joka ilta. Sanon pitäisi, koska olimme paikalla hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa, odotimme puoli tuntia mutta mitään ei tapahtunut. Buu. |
 |
| Teimme päiväretken Hooverin padolle: hirvittävät laumat turisteja ja kylmä tuuli, mutta komea rakennelma. |
Olin varannut meille huoneen kahdeksi yöksi The Miragesta. Valinta oli varsin hyvä, sillä sijainti oli ihan kymppi ja koko hotelli itsessään sopivan ylellinen sellaisella vegasmaisella tavalla. Hotellin alakerrassa oli myös kasino, jossa kävimme muutaman kerran pelailemassa. Voitin ensimmäisenä iltana 90 dollaria Titanic-yksikätisestä, ja sen ansioista jäin pelailuistani lopulta plussan puolelle. Voittaminen olikin hauska kokemus myös siihen liittyvän shown puolesta: yhtäkkiä kone alkoi huutaa jokaisesta kaiuttimesta jotain satunnaisia vuorosanoja Titanicista ja näyttöön levähti peruspelin sijaan jokin bonuspeli, jota napsuteltuani kone alkoi huutaa My heart will go on -biisiä ja naputtaa peruspeliä itsekseen voittojen kertyessä. Performanssin kruunasivat välkkyvät valot ja lopuksi näytöllä lentelevät kolikot ja jalokivet. Ei ihme että uhkapelaamiseen jää koukkuun. Kasinoilla kiertely oli itsessään jo jonkinlainen turistikokemus, joskin meno muistutti suurimmassa osassa hieman kieroutuneesti ruotsinlaivaa. Vanhat tädit ja sedät istuivat parhaimmillaan pyjamat päällä pelikoneen edessä tupakkaa ketjussa poltellen, tarjoilijat tuovat juotavaa mukavasti siihen pelikoneen ääreen ja valaistus on armeliaan hämärä. Hotellin buffetkin oli kovasti samaa tasoa kuin ruotsinlaivalla. Hotellin puitteet olivat komeat, mutta ihan tavallisia tallukoita siellä vaelsi ympäriinsä.
 |
|
Olin varannut meille jouluaatoksi liput Baz Luhrmanin musikaalishow'hun, mutta sain esityspäivänä sähköpostitse tiedon esityksen peruuntumisesta. Pohdiskelimme aikamme pitäisikö yrittää etsiä jokin toinen show, mutta matkan rasitukset veivät voiton ja tyydyimme ihmettelemään The Stripin nähtävyyksiä. Hyvää ruokaa, Bellagion tanssivat suihkulähteet, Caesars Palacen ostoskeskus ja muutama kierros kasinoilla olivat aivan tarpeeksi ohjelmaa iltoihimme. Vegasista jäi lopulta ihan hyvä maku suuhun, ja voisin kuvitella matkaavani sinne toistekin. Onhan se kauhea nautintojen ja paheiden pesä ja kummallinen aikuisten leikkikenttä, mutta silti omalla tavallaan jotenkin vaikuttava. Kaikissa kaupoissa, ravintoloissa ja hotelissa palvelu oli poikkeuksetta ensiluokkaista, vaikka hinnat olivatkin paikoitellen aika kamalia turistihintoja. Vegas oli helppo kaupunki olla turisti, ja sehän sen päällimmäinen tarkoituskin lienee.
Vegasin lisäksi emme piipahtaneet matkalle osuneista suurista kaupungeista kuin San Franciscossa. Ajoimme ensimmäisenä päivänä kellon ympäri koko Oregonin halki aivan Kalifornian pohjoisosiin lähelle Crescent Cityä, ja osittain laiskuudesta, osittain säästösyistä nukuimme autossa. Yöpymiseen sopivan paikan löytäminen tuotti hieman tuskaa, mutta lopulta kurvasimme vain tienposkeen levähdyspaikalle. Aamun sarastaessa huomasimme nukkuneemme merelle kurottavalla kallionkielekkeellä, jolta oli mahtavat näkymät auringon noustessa vuorten takaa. Heräilimme rauhassa ja katselimme auringonnousua ennen kuin jatkoimme matkaa kohti San Franciscoa. Pysähdyimme matkalla ihastelemaan punapuita, mutta muuten päästelimme kutakuinkin yhtä mittaa San Franciscoon asti.
San Franciscossa vietimme vain yhden yön. Hostellimme oli aivan kaupungin keskustassa, joten tutustelimme kaupunkiin iltapäivän ja illan aikana. Seuraavana päivänä kävimme aamupalalla samassa korttelissa olevassa dinerissa, joka oli kuin suoraan amerikkalaisimmista kuvitelmistani. Palvelu oli herttaista, ruoka oli hyvää ja kahvikin oli ihan damn fine! Ja ne pancakesit! Aamupalan jälkeen ajelimme vielä mutkan Eagle's point -näköalapaikalla ihmettelemässä Golden Gate -siltaa, ja valokuvien räpsimisen jälkeen lähdimme taas tien päälle. Silta oli komean näköinen aamusumussa, mutta vielä komeampaa oli ajaa sillan yli edellisenä päivänä. Ajomatka San Franciscoon oli ollut pitkä, ja ai sitä helpotusta ja jännittynyttä riemua kun Golden Gate vilahti ensimmäisen kerran näkyviin kukkuloiden välistä.
San Franciscosta jatkoimme kohti sisämaata ja Vegasia. Kartturille kävi pieni moka, jonka seurauksena jäimme melkein jumiin lumisateeseen keskelle Sierra Nevadan vuoristoa. Se hyvältä oikoreitiltä näyttänyt tienpätkä olikin joku kippurainen vuoristotie, ja kuski oli ehkä hieman suivaantunut joutuessaan ajamaan pilkkopimeässä pitkin vuorenrinteitä. Onneksi autovuokraamo myi puolihuomaamatta meille ajoneuvoluokan korotuksen, sillä ilman nelivetoa olisi siellä vuorenrinteessä lumihangessa voinut tulla itku. Vuorten ylittämiseen meni melkoisen kauan, mutta pääsimme lopulta Ridgecrestiin myöhään illalla. Otimme huoneen ensimmäisestä vastaantulleesta motellista ja ansaitun lämpimän suihkun jälkeen nukuimme molemmat kuin tukit seuraavaan aamuun. Aamulla olikin hyvä ihmetellä kaupunkia ympäröiviä vuoria: yöllä oli ollut säkkipimeää, joten meillä ei ollut harmainta aavistusta siitä, miltä ympäröivä maasto oikein näytti. Aamu valkeni aurinkoisena ja tulosuunnassamme kohosivat lumihuippuiset vuoret. Ei ihme, että niiden ylittämiseen meni useampi tunti.
 |
| Tuolta vuorten yli me ajeltiin keskellä yötä. |
 |
| Kartturi ja amerikkalaisen kokoinen neliveto |
Aikamme karttaa syynättyämme käänsimme nokan kohti Kuolemanlaaksoa. Kalifornian rannikon vehreät laaksot olivat vaihtuneet aavikkoon ja lumipeitteisiin vuoriin yön aikana. Kuolemanlaaksoa lähestyessämme matkalle sattui niin auringonpaistetta kuin pieni lumipyrykin. Sää vaihteli kuin sormia napsauttamalla laidasta laitaan. Panamint Range -vuoristoa ylittäessä kohdallemme osui rankka lumimyräkkä, ja yhden jäisen laakson pohjalla olikin seitsemän auton ketjukolari. Ajelimme varovasti eteenpäin, ja saavutettuamme Stovepipe Wellsin kylän kuulimme maantiepoliisin sulkeneen vuoret ylittävän tien sään vuoksi. Onneksemme matkamme jatkui edelleen kohti itää, sillä muuten olisi ollut tiedossa pitkä kiertoreitti. Kiersimme Kuolemanlaaksossa useamman tunnin eri nähtävyyksiä: kävimme mm. Badwater Basinissa, joka on Pohjois-Amerikan matalin kohta. Kuolemanlaakson maisemat olivat melkoisen yksipuoliset (ainakin meidän reitillämme), lähinnä aakeaa laakeaa aavikkoa, mutta toisaalta juuri siinä autiudessaan ne tekivät minuun vaikutuksen. Niin kovin pieneltä ja mitättömältä tuntuu ihminen kaiken sen yksinäisyyden keskellä.
 |
| Father Crowley Overlook ja miehen kädet. Komea kanjoni Panamint Range -vuoristossa. |
 |
| Kippuraisia teitä vuorten välissä |
 |
| Ja sitten alkoi sataa lunta |
 |
| Näitä kaukaisuuteen jatkuvia suoria teitä riitti enemmän kuin tarpeeksi! |
 |
| Badwater Basin, tuo valkoinen töhnä maassa on suolaa. |
Vegasista suuntasimme suorinta tietä kohti pohjoista. Auto piti palauttaa jo 28.12., ja koska lähdimme Vegasista 26.12. aamupäivästä, oli aika hieman kortilla. Ajoimme tietä 93 koko Nevadan halki ja yövyimme pitkän päivän jälkeen motellissa Idahon puolella Twin Fallsissa. Päivän maisemat olivat jälleen vähän yksipuoliset, sillä Nevadassa ei oikeasti ole mitään. Pieniä kyliä kyllä siellä täällä tien varrella, mutta muuten koko osavaltio tuntui olevan pelkkää tasankoa, jota halkoivat siellä täällä vuoret. Mitä pohjoisemmaksi ja ylemmäs ajoimme, sitä enemmän maassa alkoi olla lunta. Lopulta ajelimme tasaisten lumikenttien keskellä viivasuoralla tiellä kohti pohjoista. Maisemat olivat kuin Lapissa konsanaan. Yö oli aivan pilkkopimeä tuolla keskellä autiomaata. Kirkkaana loistava tähtitaivas oli aivan uskomaton näky. Etenkin kun ympärilläkin levittäytyi vain avara autiomaan pimeys. Nevadassa ei ollut Vegasin pohjoispuolella oikein mitään, ja se ei-mitään oli lopulta melkein vaikuttavampaa kuin Vegas välkkyvine valoineen. Se yksinäisyys ja tyhjyys, mikä illalla niihin laaksoihin laskeutui oli jotain käsittämätöntä. Ajoimme päivän aikana melkein kaksitoista tuntia ja saavutimme Twin Fallsin hieman ennen puoltayötä.
 |
| driving in the winter wonderland |
 |
| lumisia laaksoja ja viivasuoria teitä, niistä oli talvinen Nevada tehty |
 |
| Kahvikuppiakin hymyilyttää kun määränpää lähestyy 12 tunnin ajamisen jälkeen. |
Koska Idahossa ei kuulemma ole muuta kuin perunaa (vitsivitsi, olisi siellä nähtävää ollut mutta kun oli kiire), oli tarkoituksemme jatkaa Twin Fallsista Interstate 84:ää ensin Portlandiin ja sieltä Seattleen. Tienmokoma oli kuitenkin suljettu Oregonin rajalta pitkälle sisämaahan huonon sään takia, joten jouduimme puntaroimaan muita vaihtoehtoja. Päädyimme koukkaamaan Oregonin halki pienempää valtatietä Bendiin asti, mistä jatkoimme suoraan pohjoiseen teitä 97 ja 197. Yövyimme viimeisen yön jälleen autossa lehvähdyspaikalla Columbia-joen varrella. Viimeisenä päivänä ehdimme vielä ajella Columbia-joen rantaa maisemareittiä pitkin enne kuin saavutimme Portlandin ja suuntasimme takaisin pohjoiseen kohti Seattlea. Palautimme auton ajallaan ja huristimme Linkillä ja bussilla takaisin kotoisaan U Districtiin kämpille. Reissu onnistui yli odotusten ja nyt polttelisi jo melkein lähteä toiselle vastaavalle reissulle itärannikolle!
 |
| Multnomah Falls |
Loppuloma kuluikin sitten lähinnä tehdessä ei-mitään. Kävimme katsomassa ilotulituksen keskustassa uutenavuotena ja vähän ostoksilla alemyynneissä. Eron hetki koitti luonnollisesti liian pian, mutta onneksi on tuo opetustyö viemässä ajatukset muualle. Ja sitten on tietenkin vielä ne häät suunniteltavana. Olen nyt muutaman päivän viestitellyt kaasojen kanssa muun muassa kukista, ja huomaan ajatusteni olevan vielä vähän levällään sen suhteen mitä haluan. En vain osaa tiivistää teemaa mihinkään lyhyeen luonnehdintaan. Oikeastaan en edes tiedä koko teemasta enää. Saa nähdä mitä tästä tulee... Miehen kanssa laskimme jälleen budjettia ja viilasimme vieraslistaa, joten se puoli on onneksi suht kunnossa.
Päivän fiilis on väsynyt. Olen napannut jostain jonkin flunssan ja kurkku on kipeä. Syöminen ja kylmien juomien juominen tekee pahaa, joten olen elellyt pitkälti teellä ja kahvilla nyt tämän viikon. Eilen päätin surkeuteni voittamiseksi kokeilla brownien paistamista crockpotissa. Ostin crockpotin ennen joulua, ja se on valehtelematta ollut paras hankintani täällä: mitä tahansa pataan heittää päivän ajaksi muhimaan on lopputulos aina herkullinen! Tosin osa ruuistani on näyttänyt ihan koiranruualta, mutta mitä sitten kunhan maku on kohdillaan. Ostin siis kaupasta brownie mix -pussin, sekoitin taikinan ja kippasin sen korkealle lämmölle pataani. Parin tunnin päästä kurkistin pataan, ja oi onnea lopputulos oli ehkä paras brownie ikinä! Ihanan mehevä ja suklainen eikä yhtään kuiva, ja kuten arvata saattaa, söin koko brownien melkein yhdeltä istumalta. Kurkkukivun lisäksi toinen ärtymystä aiheuttava asia on täysin rehottamaan päässyt tukkani. Kävin kampaajalla viimeksi ennen Jenkkeihin lähtöäni ja nykyinen kuontaloni alkaa olla siksi aika kamala. Vaihtoehtoni ovat joko etsiä paikallinen kampaaja tai kulkea loput viisi kuukautta huivi tai lakki visusti päässä. Saattaa olla että pihiyttäni valitsen jälkimmäisen. Ja onpahan sitten Suomessa kampaajalla hiuksia joita leikellä häihin sopivaan malliin! Iloa sen sijaan ovat tuottaneet ne kaikki postikortit ja -paketit, jotka mies toi mukanaan ja joita olen myös postilaatikostani nyt useamman viikon aikana löytänyt. Kiitos kaikille minua muistaneille, terveistenne voimalla jaksan painaa jäljellä olevat kuukaudet tuosta vain!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti