Tämä maanantai olikin sitten taas niitä päiviä. Niitä sellaisia, joita ei toivoisi kohdalle mitenkään turhan usein. Aamulla puolet tavaroista olivat hukassa, mustalle paidalle lätsähti hammastahnaa, keskelle otsaa oli yön aikana ilmestynyt finni ja aamukahvi jäi juomatta. Selvisin lopulta yliopistolle ajoissa, ja sain printattua kaikki suomen tunnin materiaalitkin ilman ongelmia. Tunti meni mukavasti, ja heitettyäni romuni toimistolle lähdin juoksemaan mutkan the Avella American Indian Studiesin kurssilukemiston perässä. Lukupaketti piti hakea tietystä copy shopista, ja löysin pienen haahuilun jälkeen oikean liikkeen. Paketti maksoi 36 dollaria, ja saatuani nivaskan käteen alkoi melkein itkettää: valtava pumaska skannattuja artikkeleita. En tiedä mikä tekijänoikeuslaki hommaa säätelee, mutta eikö näitä artikkeleita olisi millään voinut jakaa sähköisesti. En todellakaan tiedä mitä teen mokomalla pumaskalla kun kurssi on jouluun mennessä ohi. Ei sitä suoraan roskiinkaan tai kierrätykseen ilkeä heittää kun maksoi niin pitkän pennin. Palasin takaisin toimistolle, ja lukemistoa selatessani huomasin osan skannauksista olevan vinossa niin, että pumaskan sidos syö ylimmät kaksi riviä lukukelvottomiksi. Sähköisiä materiaaleja tuli vielä entistä pahempi ikävä. Sain toimistolla kuitenkin ilokseni toiselta TAlta lainaan vieraan kielen opetusmetodologian kurssille vaadittavan kirjan. Kirja maksaa sellaiset 100 dollaria, ja on muuten kurssin vetäjän itsensä kirjoittama. Ilkeämielisempi ihminen voisi sanoa kurssin järjestelyn vähän haiskahtavan, mutta minä luin kiltisti kirjasta kielioppiin keskittyvän kappaleen ja aloin kirjoittaa siitä kotitehtäväksi annettua referaattia. Referaatin jälkeen jäin vielä hetkeksi toimistolle lukemaan Strindberg-kurssille yhtä näytelmää, kunnes juoksin yhden jälkeen mutkan syömässä. Siinä pitsaa mutustaessani luin puhelimesta metodologian kurssin Moodlesta tulleen viestin: referaatin pohjana pitääkin käyttää uuden painoksen kielioppikappaletta, jonka kurssin vetäjä latasi juuri Moodleen kaikkien saataville. Pitää siis lukea kappale uudelleen ja mahdollisesti muokata referaattia sen pohjalta, oikein kivaa. Pupellettuani pitsani laskin, että ehdin hakea vielä kahvin mukaan luennolle, mutta kuinka ollakaan, Starbucksin ja kaikkien muidenkin matkalla olleiden kahvipaikkojen jonot olivat niin hirveät että kahvi jäi taas juomatta. Kiiruhdin Strindberg-kurssille ja luennon loputtua lähdin suoraa kämpille. Puolimatkassa muistin että se perhanan metodologiakirja jäi toimistolle, mutta en jaksanut kääntyä enää takaisin. Kun kotimatkaa oli jäljellä kolmasosa muistelin aamun suomen tuntia, ja tajusin yhtäkkiä että opetin 1. verbityypin tunnuksen päin honkia: jostain absurdista syystä opetin että molemmat vokaalit verbin lopusta poistetaan kun lisätään persoonapääte. Lopputulos on ihan lausumiskelvotonkin, ja vähän ihmettelen miten opiskelijani edes kyselemättä nielivät haihatteluni. Etenkin kun ovat jo koko viime viikon taivutelleet 1. tyypin verbejä aivan oikein fraaseissa ja mallin avulla. Kaikista vähiten ymmärrän mitä ihmettä päässäni on aamulla liikkunut kun olen aivan yksinkertaisen asian onnistunut sössimään näin. Kävin asian taululla läpi vielä esimerkkien avulla! Luulen suusanallisesti ohjeistaneeni oikein, mutta muistan elävästi kirjoittaneeni taululle esimerkit ja pyyhkäisseeni molemmat vokaalit verbien lopusta pois kun etenimme asiassa. Tiedä sitten mitä olen tunnilla puhunut. Eikun vauhdilla kämpille ja Canvasin (sähköinen oppimisalusta) kautta viestillä oikaisua ja nöyrimmät anteeksipyynöt menemään opiskelijoille. Täytyy tunneilla palata vielä asiaan luonnollisesti.
Nyt minä keitän ne kahdesti juomatta jääneet kahvit ja teen jotain ihan muuta kuin luen Strindbergiä tai Amerikan alkuperäiskansojen kertomusperinteestä. Kaivan kaapista maapähkinävoita, avaan Netflixin ja katson Supernaturalia jakson tai kaksi. Onhan se lohduttavaa omien mokailujen jälkeen muistuttaa itseään siitä, että huonomminkin voisi olla. Winchesterin veljeksillä kun sitä vasta huonoja päiviä onkin.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti