Perjantaisin Teaching Assistant Workshopissa laskemme aina tapaamisen aluksi päivän taikaluvun. Eilen taikaluku oli 16, eli 16% syysjaksosta on selätetty. Puolitoista viikkoa on prosenteissa jo aika paljon. Aika vuoroin matelee ja vuoroin lentää sen mukaan, pysähdykö potemaan koti-ikävää vai juoksenko tukka putkella yliopistolla. Osasin odottaa koti-ikävän iskevän jossain kohtaa, ja nyt se sitten on asettunut harmaana möykkynä taloksi jonnekin mieleni sopukoihin. Tosin huolestuttavampaa kai olisi jos kotiin ei olisi ikävä yhtään. Skype ja Whatsapp ovat hyviä lääkkeitä, joten ikävässä kieriskelyn ja sen ruokkimisen sijaan keskityn oleelliseen: täällä olemiseen ja elämiseen, suomen opettamiseen, omaan opiskeluuni ja tärkeimpänä tästä vuodesta nauttimiseen. Fulbright Centerin orientaatiossa meitä kehoitettiin sanomaan aina uusille mahdollisuuksille "kyllä", ja olen niitä mahdollisuuksia kartoittaessa tutkinut FIUTSin (paikallinen kv-opiskelijajärjestö) toimintaa ja tapahtumia. Ajattelin ensi viikolla käydä muutamassa vapaaehtoistoimintaa esittelevässä infossa: toisen kautta on mahdollista päästä paikallisiin peruskouluihin esittelemään omaa kulttuuriaan, ja toisen kautta järjestetään kulttuurivaihtoa kirjeenvaihdon muodossa. Kurssit teettävät paljon töitä, mutta joku vapaaehtoistoiminta voisi olla mukavaa vastapainoa artikkeleille ja tenteille. Paikalliseen peruskouluun tutustuminen olisi myös ihan ammatillisesti mielenkiintoinen kokemus.
Pidin eilen suomen kurssilaisille ensimmäisen quizin eli pikkukokeen, josta opiskelijani selviytyivät hienosti. Ensi viikolla on pakko kiinnittää huomiota enemmän sanaston kartuttamiseen, sillä se puoli on jäänyt häpeäkseni vähän lapsipuolen asemaan. Toisaalta alkuun oli pakko käydä läpi ääntämisasioita, vokaaliharmoniaa, vähän astevaihtelua sun muuta tarpeellista. Maanantaina ajattelin ottaa esille kasan 1. ja 2. tyypin verbejä opiskelelijoiden verbirepertuaarin kasvattamiseksi, ja kertailla siinä samalla viikonpäiviä ja ajan ilmaisemista. Tiistaina ohjaava lehtorini pitänee taas oman tuntinsa ja pidemmälle en ole vielä juurikaan ajatellut. Kotitehtävien kanssa on myös petrattava, olen antanut osan paikallisen sähköisen oppimisalustan kautta palautettavaksi ja osan suoraan kirjasta, ja olen vielä vähän kahden vaiheilla kumpi on kätevämpää. Parin viikon päästä on taas pikkukoe ja sitä seuraavalla viikolla suullinen koe ja välikoe. Paikallinen jatkuva kokeiden ja arvioitavien tehtävien syytäminen tuntuu todella vieraalta; palveleeko jatkuva kokeiden pitäminen oikeasti kielenoppimista? Etenkin kun laitos ja oikeastaan koko yliopisto painottaa kommunikatiivisuutta kieltenopetuksessa. Toisaalta kokeet ovat yksi tapa toteuttaa jatkuvaa arviointia: onhan se mukavampaa pystyä osoittamaan osaamistaan tasaisesti koko kurssin ajan kuin hermoilla kaiken ratkaisevasta lopputentistä. Puolensa ja puolensa siis.
Paikallinen arvosanoista hermoilu kiinnitti huomioni jo orientaatioissa, ja nyt lukuvuoden alettua arvosanat ja arviointi ovat nousseet toistuvasti esiin laitoksen kokouksissa ja kursseilla. Itseäni eivät kurssieni arvosanat ole pääsääntöisesti juurikaan liikuttaneet: toki haluan suoriutua (ja olen suoriutunutkin) hyvin ja tehdyn työn näkyvän myös arvosanoissani, mutta jos nyt joku kurssi menee läpi rimaa hipoen niin mitä sitten. Sekä Arizonan että oman laitokseni orientaatioissa keskusteltiin pitkään arvosanojen inflaatiosta ja skenaarioista, joissa opiskelija valittaa arvosanastaan. GPA, the grade point average, nousee opiskelijoiden puheissa esille tasaiseen tahtiin ja siitä hermoillaan. GPA vaikuttaa opiskelijavalintoihin, pääainevalintoihin, stipendeihin, harjoitteluihin ja mahdollisesti jopa työllistymiseen. Yksi opiskelijoistani joutui sairastumisen vuoksi olemaan poissa viime tiistaina, ja menin lähes sanattomaksi kun hän pahoitteli minulle useampaan otteeseen jos hänen poissaolonsa takia saan heikompia arviointeja ohjaavalta lehtoriltani. Eipä ollut moinen mahdollisuus käynyt mielessä. Koto-Suomessa tilanne on hieman toinen, ja oman kokemuksenikaan mukaan kurssiarvosanoista ei juurikaan vedellä pultteja. Toisinaan ollaan tyytyväisiä jos kurssi menee edes läpi, ja arvosanan tultua kiitellään luojaa siitä että koettelemus on ohi (SUOP1 alias ämo, terkkuja tutuille). En nyt väitä että ainakaan oma kaveripiirini olisi millään hälläväliä-asenteella opinnoissaan liikkeellä, päin vastoin, mutta arvosanat eivät vain näyttele niin suurta roolia kuin täällä. En siis täälläkään osaa hermoilla kurssien arvosanoista, ennemmin on vain jännittävää nähdä mihin yllän täkäläisellä asteikolla ja vaatimuksilla.
Kävin eilen jälleen viikottaisella kauppareissulla hakemassa viikoksi syötävää. Olen yliopistolla usein sen verran pitkiä päiviä, että ruokakauppaan raahustaminen ei yksinkertaisesti huvita enää kun pääsen kämpille. Yksi ruokakauppareissu viikossa pitää myös hyvin kuukausibudjetissa. Söin viime viikolla viimeiset antihistamiinini, joten kipaisin hakemassa niitäkin samalla reissulla. Tuijottelin tarjontaa tovin ja nappasin lopulta alahyllyltä edullisen pakkauksen: 100 tablettia kustansi vain reippaat viisi dollaria. En tunnistanut vaikuttavan aineen nimeä, mutta koska paketissa luki selvällä englannilla että "antihistamine" ja "allergy relief" en jäänyt ihmettelemään. Olisi ehkä kannattanut, sillä kämpillä googlailtuani hetken selvisi että aineella on Suomessa lääkitty muun muassa Parkinsonin taudin lepovapinaa, ja että sitä sisältäviä valmisteita on myyty käsikaupassa viimeksi joskus 70-luvulla. Ja että se on luokiteltu Suomessa kolmiolääkkeeksi sen voimakkaasti väsyttävän vaikutuksen vuoksi. Että sellainen antihistamiini tämä difenhydramiini. Allerginen nuhani tyssäsi kuitenkin kuin seinään, joten ei parane turhaan valittaa. Samalla muistui myös mieleeni Egyptin reissu, jonka teimme naisporukalla siskojen ja äidin kanssa joskus kymmenisen vuotta sitten. Puolessa välissä lomaa minuun ja isosiskooni iski vatsatauti, joten matkaoppaan neuvosta haimme hotellin viereisestä apteekista helpotusta. Apteekista saamamme tabletit auttoivat tehokkaasti, mutta kyllähän se vähän huvitti kun Suomessa selvisi että vastaavaa valmistetta on käytetty Suomessa aikoinaan tuberkuloosin hoitoon.
Päivän fiilis on leppoisa joskin harmaa: ulkona sataa ja tuulee ja mikään muu kuin kollareissa hengaaminen ei huvita. En ole pitkään aikaan neulonut mitään, ja nyt syksyn tullen himottaisi aloittaa taas joku pieni tai iso projekti. Pitänee siis tutustua paikallisiin lankakauppoihin. Skypettelin aamulla Suomeen siskontytön syntympäivän kunniaksi, ja huomiseksi olen sopinut Borderlands-pelitreffit. Lokakuu on Hallweenin kuukausi, ja kaupat täyttyvät jo Halloween-krääsästä ja karkeista. Eilen Targetissa kanssani samalla hyllyllä karkkivalikoimaa tutkinut nainen kysyi minulta kuinka monta lasta uskon tulevan "trick-or-treat"-kierrokselle luokseni. En usko että kellarihuoneistoni oven taakse eksyy karkinkerääjiä, mutta juttelin naisen kanssa tovin muista Halloween-perinteistä. Kohtaaminen muistutti kuinka kummallisessa välitilassa täällä elän: olen maassa pidempään kuin turisti, mutta kuitenkin vain vierailijana.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti